saatesanat

Hei lukija. Oletko tiennyt, että psykiatrisen hoidon laatuerot ovat Suomessa suuria? Jo kunnanrajan ylittäminen voi muuttaa tilanteesi erilaiseksi. Viereisessä kunnassa voi olla saatavilla hoitoa, josta olet vain haaveillut. Tuntuu epäreilulta. 

Jokainen kunta suunnittelee painotukset ja rahanjaot itse. Määrärahat eivät ole missään suuria, mutta on aika erikoista, että hoidonlaatu vaihtelee näin paljon. Mitä toinen kunta tekee eri tavalla? Miten rahojen ja resurssien jako menee? Kuka päättää?

Olen ymmärtänyt näin:  Kunnanvaltuusto jakaa määrärahat. Rahat tulee mm. valtion- ja kunnallisverotuksesta. Kunnan kunkin palvelualueen oma virkamies tekee budjettiesityksen, joka käsitellään lautakunnassa ja valtuustossa. Päättäjät voivat yrittää tehdä muutoksia budjettiin, osa menee läpi, osa ei. Päättäjät ovat lautakunnan jäseniä ja valtuutettuja.  Viimeisimmässä vastuussa kaikesta on äänestämämme kunnanvaltuusto.

Kiitos konkreettisesta esimerkistä Vieraskirjoittajallemme. Kotikaupungin vaihtuessa hoito muuttui huomattavasti heikommaksi. 

Terveisin Nina

kirjoittajan kotikaupunki A:

-Omalääkäri, joka tuntee potilaan. Kuuntelee potilaan näkemystä esim. lääkityksestä. Luottamus molemmin puolin tärkeää. Varsinkin jos aiemmin huonoja kokemuksia yhteistyöstä.

-Monipuoliset avohoidon muodot. Niiden mukauttaminen tarpeeseen. Joustavuus.

-Avohoito on ollut merkittävä tuki terapian rinnalla. Ilman tukiverkostoa ja arjessa kannattelua traumamuistojen käsittely erittäin vaikeaa.

-Kotiin suunnattu apu: työntekijän kanssa keskustelut arjesta, voinnista jne. Kodin ympäristössä yhdessä auttavien keinojen löytäminen ja niiden saaminen mukaan arkeen. Arjen suunnittelu, arjen toiminnoissa auttaminen ja yhdessä niiden tekeminen. Lisäksi jos ollut vaikeita asioita tai tapahtumia viikon aikana, niiden jakaminen ja niistä puhuminen. Kannattelu vaikeiden aikojen keskellä.

-Koska oma terapia on jo, avohoidon työntekijän ei ole tarvinnut olla terapeutin roolissa mutta  on tuntenut silti  minut, tilanteeni ja haasteeni. Jatkuvuus vakauttava tekijä.

-Tukipuheluihin mahdollisuus iltaisin ja viikonloppuisin: tunne tullut että on haluttu aidosti yhdessä miettiä mikä voisi siinä hetkessä olla auttavaa. Itse ei ole tarvinnut kaikkea selittää koska potilastiedoissa kirjaukset ja dissosiaatio ymmärretty. Jos oireet olleet päällä kun tulee puhelu, on ymmärretty mistä on kyse ja mietitty mikä voisi auttaa.

-Sairaalahoidon tarpeesta on voinut keskustella menemättä päivystykseen. Akuuttiaikoja saanut lääkärille aina kun tarvitsee

-Sairaalahoidossa on tunnistettu dissosiaatiohäiriö ja sen eroavaisuus psykoottisuuteen. Osastolla dissosiatiivisten osien merkitys ja näkyminen oireissa ymmärretty hyvin.

-Sairaalahoidon resurssit kuitenkin aivan liian pienet. Dissosiaatiohäiriöiselle tarpeeksi rauhallista osastoa ei ole aina ollut saatavilla, koska potilaspaikat ovat niin vähäiset.

-Päivystyksestä ei ole päässyt juuri koskaan osastolle.

-Jos päivystykseen joutunut dissosiaatiokohtauksen vuoksi, ne osattu akuutisti hoitaa. Onni oikea diagnoosi papereissa.

-Ennen oikeaa diagnoosia oli v.2008-2018  aikajakso sis. vääränlaista hoitoa ja haitallista erittäin lääkekeskeistä hoitoa. Resursseja oli ja paljon erilaisia hoitomuotoja, mutta ei minkäänlaista traumaosaamista. Kumpikin osapuoli ihan hukassa että mikä on. 

Kotikaupunki B:

-Täällä myös on tunne siitä, että dissosiaatiohäiriö ymmärretään ihan hyvin.

-Kaupungissa ei ole lainkaan ns. liikkuvan kuntoutuksen/kotikuntoutuksen muotoja.

-Ilmeisen heikot resurssit kaikin puolin

”Olen itse onnekas ja kiitollinen, että minulla on vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen muodot sekä psykoterapiaan että fysioterapiaan. En voi olla kuitenkaan miettimättä heidän tilannetta, jotka ovat kokonaan avohoidon varassa. Itse en olisi viimeisen 14 vuoden aikana selvinnyt monestakaan ajanjaksosta ilman kotiin suuntautuvaa apua. Täällä ainoa vaihtoehto itselläni voinnin pettäessä olisi hakeutua päivystykseen ja pyytää osastohoidon mahdollisuutta, koska työntekijää ei ole johon ottaa yhteyttä tai muutakaan tukea. Osastohoidon resursseista täällä ei minulla ole kokemusta tai siitä, kuinka kiven alla osastopaikka on.”