Mietin usein, kuinka kukaan voisi tehdä niin. Jättää lapsensa ja vain lähteä. Mitään sanomatta. Vain renkaan jäljet lumessa jäivät jälkeesi. Ajatteletko koskaan sitä hetkeä?
Minä ajattelen, joka päivä. Joka päivä se palaa mieleeni ja saa hengityksen kivuliaaksi pieneksi hetkeksi. Miksi se tuntuu edelleen niin syvällä ja niin lujaa?

”-Ovat minunkin vanhempani eronneet ja ihan hyvä minun on olla.” Tuo lause ahdistaa. Mietin, ettei se niin mennyt. En minä siitä erosta ole koskaan välittänyt, vaan siitä tavasta miten se hoidettiin.

Minussa meni jotain rikki. Juuri sillä hetkellä, kun sinä päätit aloittaa puhtaalta pöydältä, kaikki vanha hajosi. Se vanha olin minä. Pienen pieni ihminen. Elämä vielä edessä.

Nyt jo vanha, mutta edelleen rikki. Edelleen se pienen pieni ihminen minun sisälläni huutaa sinulle: -Älä mene! Älä mene! Niin kauan ,että vain pieni kuiskaus enää kuuluu: –Älä mene..

Sinä menit ja menit vielä monta kertaa sen jälkeen. Minulle jäi pysyvä pelko, trauma, kaikkiin ihmissuhteisiini. En voi enää luottaa kehenkään. En päästä ketään lähelleni, en koko elämääni. Pelkään, että minut hylätään taas ja taas ja taas, kunnes minusta ei ole enää mitään jäljellä.

Olisitpa jäänyt . Edes kerran. Olisitpa ottanut minut syliin, silittänyt päätäni ja sanonut, ettei mitään hätää enää. Tässä minä olen ja tässä minä pysyn.

Mari-Riikka