Minun matkani alkoi särkymisestä. Kolme vuosikymmenta sisälle kätkettyjä tunteita ja salaisuuksia. Olin yksin kaiken kanssa. Lapsuudessa koetut pelottavat ja traumatisoivat tilanteet ja perheessä opittu hiljaisuuden kulttuuri joka esti minua oppimasta puhumaan vaikeista asioista muuntautuivat teini-iässä syväksi masennukseksi. Haitalliset selviytymiskeinot toivat syvää häpeää. Halusin paeta kaikkea. Lähdin kotoa 16-vuotiaana.

Lukio toisella paikkakunnalla toi etäisyyttä kotona kohtaamiini ongelmiin. Lievitystä henkiseen pahoinvointiin hain alkoholista, vaikka vihasin alkoholisteja ja etenkin isääni, jonka tuo litku oli vienyt välinpitämättömyyden kylmään maailmaan. Ylioppilaaksi kirjoitettuani muutin työn perässä vielä kauemmas, Englantiin.

Pakoilu pahensi syviä haavoja

Yleisesti ottaen pidän muutosta hyvänä asiana. Se on välttämätön. Muutos tulee meille jokaiselle vastaan ennemmin tai myöhemmin, viimeistään kuolemassa. Kaikki muutos ei ole miellyttävää, ja heti ensimmäisenä kuukautena Isoon-Britanniaan muutettuani sain kokea sen, miten julma ja kylmä maailma voi olla. Miten nopeasti sinisilmäisyys karisee kun luottaa vääriin ihmisiin. Silti, jos jo olemassa olevat haavat ovat tarpeeksi syvät, edes syvä kunnian loukkaaminen ei riitä muuttamaan rikkinäisen ihmisen mieltä.

Vihasin välinpitämättömyyttä ja riippuvuutta niin paljon, että toin ne asiat esiin itsessäni. Itsevihassani en nähnyt miten ajoin itseäni koko ajan syvemmälle harhaan omasta erinomaisuudestani tai ylemmyydestä muita ihmisiä kohtaan. Tämä johti toistuviin nöyryyttäviin kokemuksiin, joita häpesin salaa yksin. Ne ihmiset, läheiset ja rakkaat, joille uskalsin avautua nöyryyttivät minua entisestään sen sijaan, että olisivat osoittaneet myötätuntoa. Kaipasin muutosta kiihkeästi, mutta en osannut päästää irti vihasta.

Pinnalla vaikutti hippi-ideologia, jossa rauha ja rakkaus tarkoittivat lähes päivittäistä kannabiksen käyttöä ja jatkuvia irtosuhteita. Niillä laastaroin syviä haavojani, joita en oikeastaan edes tiedostanut. Ne olivat vihan arpeuttamat, täynnä mätää, syytöksiä, syyllisyyttä ja häpeää. Päihdekierteen ja huonojen ihmissuhteiden tuomaa pettymystä ja loputonta harhaa siitä, että tämä on oikeaa elämää.

Kymmenen vuotta kynttilää molemmista päistä poltettuani en enää jaksanut. Lupaavasti alkanut parisuhde osoittautui yhtä pinnalliseksi ja läpimädäksi kuin oma käsitykseni itsestäni. Ero toi mukanaan kipeän särkymiskokemuksen, jollaista en ole koskaan sitä ennen tai sen jälkeen kokenut. Minun mittani oli tullut täyteen. Poltin itseni psykoosiin. Jouluna 2012 olin niin vainoharhainen, että pelkäsin jopa läheisimpiä ystäviäni, sillä näin heissä vain demoneja. Varasin lentolipun kotiin ja palasin vanhempieni luo.

Muutos luo tilaa kasvulle

Elämä Suomessa ei ole ollut helppoa. Minun piti aloittaa kaikki alusta, puhtaalta pöydältä. Kymmeneen vuoteen en ollut ollut kirjoilla missään. Olin systeemin ulkopuolella, paluumuuttaja maahantulijan asemassa. Elämä vaati päivittäisiä ponnisteluja pysyä myönteisenä, mielialan vaihtelut olivat jyrkkiä ja pohjalta ylöskipuaminen vaikeaa. Lähimmäiseni olivat myötätuntoisia, vaikka eivät ymmärtäneetkään vaan pitivät minua hulluna tai sairaana. 

Neljä vuotta omituisten somaattisten oireiden kanssa elettyäni päädyin äitini toistuvien kehotusten takia lopulta psykologin arvioitavaksi. Vastustelin lääkärille menoa viimeiseen asti, sillä minusta tuntui epäreilulta että yhteisö, joka oli omalla laiminlyönnillään aiheuttanut tilanteen vyörytti niskaani vastuun kaikesta. Traumaperäisen stressihäiriön diagnoosi kuitenkin helpotti elämääni ja sain vihdoin kauan kaipaamaani tukea.

Diagnoosista on nyt kaksi ja puoli vuotta. Kävin vuoden kestäneen psykodynaamisen terapiajakson vuonna 2018, jonka jälkeen tein yhdessä terapeutin kanssa päätöksen kokeilla elämää itsenäisemmin. Entisenä päihderiippuvaisena olen hyvin lääkevastainen ja pyrin löytämään ratkaisuja eheytymiseen muita kautta. 

Rakkaat ihmiset tuovat sisältöä elämääni silloin, kun kaikki tuntuu kaatuvan niskaan.

Läheisten ja vertaisten korvaamaton tuki

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että nuoruuden parhaat ystäväni ovat olleet tukena rinnallani äitini ja siskoni lisäksi tällä matkalla. Vaatimukseni käsitellä asioita avoimen rehellisesti ei ole monelle helppo, sillä raskaisen asioiden käsittely vaatii energiaa. Mutta tulokset alkavat olla nähtävissä muun muassa parantuneiden ihmissuhteiden muodossa. Rakkaat ihmiset tuovat sisältöä elämääni silloin, kun kaikki tuntuu kaatuvan niskaan.

Jos seitsemän vuotta sitten en olisi käynyt niin syvällä ja kokenut niin intensiivistä ja kipeää särkymistä, en tiedä missä olisin nyt. Niin synkältä kun tarinani voi kuulostaa, niin toivo elää minussa vahvana ja jaksan uskoa siihen, että seitsemän vuoden kuluttua elämäni näyttää aivan erilaiselta. Sellaiselta kuin olen aina unelmoinut. 

Särkymiskokemus on ollut minulle pelastus. Jos seitsemän vuotta sitten en olisi käynyt niin syvällä ja kokenut niin intensiivistä ja kipeää särkymistä, en tiedä missä olisin nyt. Niin synkältä kun tarinani voi kuulostaa, niin toivo elää minussa vahvana ja jaksan uskoa siihen, että seitsemän vuoden kuluttua elämäni näyttää aivan erilaiselta. Sellaiselta kuin olen aina unelmoinut. 

Traumamatka antaa minulle mahdollisuuden matkata syvälle sisimpääni ja kohdata ne piilevät puolet minussa, jotka haluavat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, mitä hyvänsä ne sitten edustavatkin. Dissosiaation kanssa elävässä yhteisössä koen olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olen. Tunnen oloni turvalliseksi tuntea ja tuoda pintaan ne tunteet ja asiat, ne osat itsestäni jotka ovat vuosien saatossa jääneet huomiotta.

Kovan, kylmän kuoren alla sykkii suuri ja lämmin sydän täynnä myötätuntoa.

sisua, sinnikkyyttä ja taisteluntahtoa

Uuden elämän rakentaminen alusta asti uudelleen vaatii vahvaa taisteluntahtoa. Se on jokapäiväisiä valintoja siitä, miten asennoituu haasteiden edessä, miten arvottaa itsensä, ihmissuhteensa ja omat voimavaransa. Seitsemän vuotta olen rakentanut elämääni uudelle pohjalle. Jäätävä kolmenkympin kriisi ja sen tuoma diagnoosi ovat ohjanneet minua tekemään valintoja, jotka tukevat itsenäistä ja taloudellisesti turvattua elämää.

Työnantajat vieroksuvat mielenterveyden häiriöiden kanssa eläviä työntekijöitä. Trauman ja sen lieveilmiöiden ei kuitenkaan tarvitse olla este työnteolle. Nykypäivänä on olemassa monia vaihtoehtoja perinteisille työpaikoille, joissa työntekijää vaaditaan olemaan fyysisesti läsnä. Etätyö on tuonut omaan tilanteeseeni helpotusta ja olen löytänyt uuden itsevarmuuden ja itseluottamuksen työkykyyni etätöitä kotoa käsin tehden.

Kaksi vuotta freelancerinä työskenneltyäni olen viimein perustanut oman digitaaliseen markkinointiin suuntautuneen yrityksen. Opiskelen myös ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi ja koulutus on lisännyt omaa itsetuntemustani tuoden itsevarmuutta monelle elämänalueelle. Yrittäminen vaatii keskittymistä ja päivittäistä työpanosta, mutta olen valmis ottamaan sen tuomat riskit luodakseni itselleni taloudellisen turvan ja toteuttaakseni unelmani perheen perustamisesta.

Trauman ei tarvitse olla debilisoiva asia, vaan se voi myös olla katalysaattori, joka kääntää suunnan elämässä ja luo siihen syvempää merkitystä.