Kävin Mielenterveysmessuilla Helsingissä viime tiistaina. Sain puhua Kokemuskirjastossa. Huone oli aivan pullollaan ihmisiä. Puhumiskokemus oli jännittävä ja koin onnistuneeni. Olin ihanassa endorfiinipöllyssä koko tiistain. Aivan upea olo! Nautin puhumisesta. Tuli hyviä kysymyksiä ja koin että minua kuunneltiin tarkasti ja empaattisesti.

Aivoihini tallentui ihmisten ystävällisiä kasvoja.  Puhumisen jälkeen kävin hyviä keskusteluja. Minua varoitettiin, että puhumista voi seurata matalapaine. En ollut tälläisestä aiemmin kuullut. Ajattelin, että en ehkä ole vaaravyöhykkeessä, koska olen käsitellyt asioita paljon terapiassa ja vertaisten kanssa.

Onko kokemusasiantuntijakoulutus tarpeellinen?

En ole päässyt kokemusasiantuntijakoulutukseen. Olen jo pari vuotta etsinyt ja kysellyt Klubitalollakin. Lähimpään isoon kaupunkiin on 200 km. Jos koulutus pilkottu pikkiriikkisiksi palasiksi, monta kertaa viikossa ja useiden viikkojen ajan, ei riitä rahat matkustamiseen. Saati miten töissä käyvä saisi niin paljon vapaata? Osa koulutuksista on suunnattu nuorille, eli ikäni on tullut esteeksi. Minusta tuntuu, että vasta nyt olen valmis auttamaan muita ja avaamaan kokemuksiani.  

Mielestäni koulutus olisi hyvä käydä. Saa oman tarinan rakentamiseen ja pohtimiseen apua. Saa rakennetua verkostoa. Etenkin, jos kyseessä on nuori ihminen. Kuka tukee nuorta puheenvuoron jälkeen? Onko turvaverkot ja selviytymismenetelmät tarpeeksi hanskassa jos avaatkin itseäsi liikaa? Jos olisin jostain syystä pitänyt 18-vuotiaana saman puheen kuin Kokemuskirjastossa, olisin varmaankin muuttanut toiselle puolelle Suomea musertavan häpeän takia. Keinot tunteiden käsittelyyn olivat nuorena hyvin vajavaiset.

epäuskoa ja alivireyttä

Keskiviikko. Raskas verho liukui ylleni. Itkettää. Olinko puhunut huonosti? Olinko pystynyt auttamaan ketään? Menikö joku väärin? Kuulostinko aivan typerältä? Vaikka tiedän, että ajatukseni ovat “vääriä”, niin en saa alakuloa pois. Puhuminen nosti vanhoja tapahtumia pinnalle. Muistoja menneisyydestä läikähtelee mielessä ja ne häiritsevät minua. Minulla olisi parempaakin mietittävää.

Olen alivireydessä. Silloin on vaikea saada ajatukset on tarttumaan arkisiin asioihin. Olen hitaampi ja ajatukset kulkevat sekavasti ristiin rastiin. Haluaisin olla vain yksin ja hiljaa. Olen jähmettyneenä yksin paksun kuoren sisällä. Ajatukset ovat kääntyneet sisäänpäin. Kanssaihmiset ovat jossain todella kaukana ja halua, että pysyvätkin siellä. Tunteiden näytteleminen sekä ihmisten kanssa puhuminen on todella raskasta. Sosiaalisen kontaktin jälkeen tuntuu helpotuksen humahdus, että jaksoin. 

Tuntuu että kävelen itseni yli. Keho ja mieli sanovat pysähdy, sulje silmät. Pakotan kuitenkin itseäni liikkeelle. Pesen pyykkiä ja käyn töissä. Olo on aika ristiriitainen.  Toisaalta toivon, että pikkuriikkinenkin onnistumisen tunne veisi minua takaisin kohti positiivista ja sosiaalista minua, kohti sietoikkunaa. Tiedän, että oloni taas korjaantuu todennäköisesti lähipäivien aikana. Nyt pitää viettää aikaa mahdollisimman paljon kotona. Tarvitsen turvallisuutta.

Huhuu, minne hävisit iloinen ja innostunut minä? Haluan sinut taas takaisin!

Lauantai-ilta. Kuin esirippu olisi alkanut raottumaan. Jee! Tunnen kiinnostusta ympäristöä kohtaan ja aivoni ja ajatukseni ovat alkaneet pulppuilemaan ulospäin. Mikähän paransi oloa? Tänään kävin töissä, itkin miehen nähden, nukuin päiväunet ja olen ollut vain kotona.

Sunnuntaina hyvin nukuttu yö takana ja silti olen taas jumissa tässä saatanan hidastetussa filmissä. Voi helvetti, että tämä seilaus väsyttää.

Coping skills

Onneksi minulla on jo selviytymiskeinoja. En ole enää kuin vene myrskyssä, joka menee hallitsemattomasti sinne ja tänne edes ymmärtämättä mitä tapahtuu. Milloin alivireys, milloin ylivireys, milloin dissosiaatiota. Olen alkanut erottamaan missä milloinkin menen. 

Viime päivien Top-4 – Kuinka pysyä sillalla:

4-7-8 hengitys. Hengitä sisään 4, pidätä 7 ja puhalla ulos 8. Tämä on sen verran monimutkainen hengityskuvio, että on pakko keskittyä ja levottomat ajatukset häviävät ainakin hetkeksi.

Kun autoradiosta kuuluu todella syvälle sisimpään porautuvia biisejä, en tukahdutakaan tunteitani tai vaihda kanavaa, vaan annankin surun ja säälin itseäni kohtaan tulla. Itken niin kauan kuin itkettää. Tässä niistä yksi, joka on tuli viime yönä uneen asti https://www.youtube.com/watch?v=WB5aaB0VB-M.

Suuren ihmismassan näkeminen aiheuttaa sisälleni paniikin ja alkaa itkettää. Silloin kosketan itseäni käteen/reiteen/mihin vaan, tämä realisoi kehon olemassaoloa. Katson kättäni ja myös näen kosketuksen. Olen olemassa juuri tässä enkä pelkästään aivoissani.

Hyräilen ja viheltelen. Hyräilevä ihminen ei välttämättä olekaan se leppoisin, vaan rauhoittelen itseäni tutuilla lauluilla. Siinä hyräillessä tulee taas se tärkeä hengittäminen avuksi.

En tiedä kuulostaako tämä teistä ollenkaan viisaalta, mutta tämä minun todellisuutta. Ette tervepäiset tiedäkkään miten monimutkaista elämä voi olla. Näillä mennään  🙂

 

Kuvat Nina Karjalainen