Luulen, että kasvaakseen terveeksi ja hyvinvoivaksi aikuiseksi ihmisen täytyy ensin olla lapsi. Minä en saanut olla, yritin aina olla aikuinen. Nyt kun olen aikuinen, yritän luoda lapsuuttani uudelleen. Asiat ovat menneen nurinkurin. Koetan opetella olemaan taas pieni tyttö. Minun täytyy löytää se pehmeys jonka menetin tai jota en koskaan pystynyt käsittelemään. Minun on itkettävä sen pienen tytön kyyneleet, minun on tunnettava sisälläni mitä tapahtui. Se on ollut tuskallista. Alusta pystyin olemaan tuo pieni tyttö vain piirtämällä ja kirjoittamalla.

Koska pystyin aina käsittelemään paremmin toisten ongelmia, tuo tyttö näytti aina aivan erilaiselta kuin minä itse. Ajattelin niitä kauheita asioita, joita oli hänelle tapahtunut, minun teki todella pahaa hänen puolestaan. Mutta pidin hänet kaikin voimin erossa itsestäni. Minun täytyi kuitenkin astua hänen nahkoihinsa ja silloin prosessi alkoi vaikeutua. Minun on ollut pakko saada itseni taantumaan, pakko muistaa, miltä se kaikki pahuus tuntui, kun keho oli pieni ja käytti pieniä vaatteita.

Kohtaamalla pienen minäni, elämääni on tullut muitakin värejä kuin vain harmaa sävyjä ja uskallan hieman rohkeammin heittäytyä elämän virtaan. Olen joutunut hyväksymään sen, että traumakokemukseni tulee aina vaikuttamaan sosiaaliseen elämääni, sillä vuosien terapia ei ole saanut minussa heräämään sitä vallatontakin minua.