Yritin unohtaa väkivallan ja hyväksikäytöt yli 20 vuotta. Tapahtumat tuntuivat kaukaisilta, eri elämässä tapahtuneilta. Ne olivat haaleita ja mitättömiä. Pidin itseäni syyllisenä kaikkeen tavalla tai toisella. Häpeä oli murskaavaa. Saastunut, heikko ja helvetin tyhmä teini-ikäinen, ajattelin itsestäni.

Teininä kapinoin, janosin hyväksyntää, etsin rajojani. Myös hillitön alkoholinkäyttö ja itsetuhoisuus olivat ulospäin selkeitä merkkejä etten voi hyvin. Minut ohjattiin terapiaan kahteen otteeseen. Keskusteluista ei ollut mitään apua. En kyennyt sanomaan miksi minulla on paha olo. Oikeastaan terapia vain vahvisti synkkää ajatustani “kukaan ei voi minua auttaa”. En luottanut aikuisiin, vaan pidin heitä naiiveina ja heikkoina. Siinä vaiheessa minulla oli jo rautainen kuori ja sisällä kuitenkin apua huusi pieni ja heikko tyttö. Luottamuksen kasvattaminen vaatii rikkinäisellä nuorella enemmän kuin 10 tapaamista.

Perhe-elämää ja töitä

Tapasimme nykyisen mieheni kanssa kun olin 17-vuotias, saimme 3 lasta. Vietin ihania kotiäitivuosia ja mies kävi töissä. Koiria, lasten harrastuksia, kiireistä arkea pienten lasten kanssa. Painoin pois järjestelmällisesti mieleen juolahtavat muistot. En puhunut niistä kenellekään.

Palasin aikanaan työelämään työhön josta pidin. Joskus mieleeni rävähti kristallinkirkas outo ajatus “minulla ei ole kaikki hyvin“. Tuntui kuin olisin tipahtanut johonkin rinnakkaistodellisuuteen. Sitten vauhdikas arki taas jatkui. 

Kun kuopus, tytär, alkoi lähestyä teini-ikää mieleni alkoi heittelehtimään. Olin ollut jo vuosia työelämässä ja kaiken piti olla hyvin. Kertakaikkiaan lähes täydellisesti. Taistelin masennusta vastaan tekemällä vielä ahkerammin töitä ja vakuuttelemalla itselleni että kyllä tämä tästä. Luulin että mielenterveysongelmani katoavat ahkeruudella ja kieltämällä ne.

Jossain kohti on pakko luovuttaa ja lähteä lepäämään. Minulla se hetki oli silloin, kun ajatukset olivat tahmeita ja muisti oli kuin dementikkomummolla. Elämästä hävisi värit ja fyysinen väsymys painoi herkeämättä raajoja. Mikään ei enää kiinnostanut ja itkin ja itkin ja itkin.

Diagnooseja

Jäin sairaslomalle mielenterveyssyistä ensimmäistä kerran vuonna 2011. Toivoin että minulla olisi ennemmin jokin fyysinen sairaus. Halusin palata töihin heti kun mahdollista ja parin kuukauden päästä olinkin taas rivissä. Terapia alkoi samana vuonna. Puoli vuotta terapian alkamisesta rohkenin kertoa terapeutille tapahtumista, joita minulle oli tapahtunut  ylä-asteikäisenä. Muistot olivat alkaneet häiritsemään. Sain myötätuntoa ja apua. Luulin, että kauhea painolasti alkaisi hävita, mutta tästä ei seurannutkaan odottamaani upeaa ja nopeaa toipumistarinaa.

Olen käynyt terapiassa nyt 8 vuotta. Onneksi en aloittaessani tiennyt mikä suo on pitänyt tarpoa läpi lopultaan yksin. Vaikka ympärilläni on ollut kavereita, perhe, vertaisia ja terapeutit, niin silti  olen usein kokenut olevani ajatuksieni kanssa todella yksin. Kahdeksan vuoden aikana vointini on vaihdellut laidasta laitaan. Välillä olen ollut työkuntoinen ja sitten taas vointi on huonontunut. Masennus on uusiutunut.

Jo pelkkä masennus olisi ollut tarpeeksi. Seuraavaksi siihen rinnalle hiipi kaveriksi ahdistus, kolmas vieruskaveri disso oli ollut koko ajan elämässäni, mutta en ollut sitä ymmärtänyt. Kaiken viimeisteli traumaperäinen stressihäiriö. 

Olen saanut apua asianmukaisista lääkkeistä. Olen suhtautunut myönteisesti lääkehoitoon. Aika aikansa kutakin, eli lääkkeet auttavat vain vaikeimpien aikojen yli. Suurin työ tehdään terapiassa ja oman pään sisällä ajatusmaailmaa muuttamalla.

Viimeisin sairasloma kesti 2 vuotta. Vuoden kotoilun jälkeen menin mukaan Klubitalotoimintaan ja 1/2019  lähdin onnistuneen työkokeilun kautta takaisin töihin entiseen työpaikkaani.

VERTAISTUKI

Terapeutti suositteli minulle heti alussa Delfins vertaistukiryhmää. Meni vuosi, että rohkenin mennä. Pelkäsin jos siellä on joku tuttu tai jos joku näkee että menen sinne, niin paljastun. Voi että ajatukseni olivatkaan silloin solmussa. Ensimmäisen askeleen jälkeen olen käynyt viikonlopuissa ja ryhmissä. Vertaistuki on mahtava voimavara. Ymmärrän, että en ole yksin ja on helppo puhua koska kukaan ei väheksy kokemuksiani ja oireitani. Olen voinut kokea olevani hyvä ja riittävä. Vertaistuki on ollut minulle suurin apu häpeän hävittämisessä. Kun olen tuntenut syvää myötätuntoa vertaisia kohtaan, olen oppinut hiljalleen tuntemaan myötätuntoa myös itseäni kohtaan.

 

 

 

 

NYT

Innostus monenlaisiin tekemisiin on herännyt ja haluaisin kiitää sata lasissa siellä ja täällä. Opettelen nyt tasapainoa arkeen. Liian paljosta tekemisestä seuraa uupumus. Olen hyväksynyt osatyökykyisyyteni.

Osaan taas nauttia arkisista onnen hetkistä, kauniista luonnosta tai herkistyä ihanasta musiikista kyyneleitä häpeämättä. Elämäni on nyt  tietoisempaa ja syvempää. Tärkeintä elämässäni ovat läheiset ihmiset, heitä arvostan enemmän kuin mitään muuta. 

 

 

Kuvat Nina Karjalainen