Luulen, tämä moodi on varhaisin, saattanut syntyä jo kohdussa. Tämä liittyy kiintymyssuhteeseen tai oikeastaan sen puuttumiseen.
Turvallinen kiintymyssuhde syntyy, kun lapsi oppii luottamaan, että hänen tarpeisiinsa vastataan ja hänen tunteitaan kuunnellaan ja ymmärretään. Lapsi kokee, että elämä on hallittavissa ja että hän voi itse vaikuttaa asioiden kulkuun. Turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsi ilmaisee tarpeitaan luottaen, että häntä autetaan. Lapsi alkaa pitää itseään rakkauden arvoisena ja oppii myös itse rakastamaan.( lainaus Terveyskylä.fi) . Kiintymyssuhdeteoria (attachment theory) on John Bowlbyn kehittämä teoria, jonka avulla selitetään ihmisen taipumusta muodostaa voimakkaita tunnesiteitä muihin ihmisiin. Teoria selittää myös erokokemuksien ja menetyksien aiheuttamaa stressiä ( lainaus googlehausta).
Laitoin nuo lainaukset selventämää sitä puutteellista kasvuympäristöä, jossa minä olen kasvanut ja kehittynyt. Olen ihmetellyt usein mikä minussa on vikana kun koen arvottomuutta haen hyväksyntää tunnen yksinäisyyttä tunnen tyhjiöitä joidenkin tunteiden kohdalla esim. ikävä . Teen ja sanon oikeita asioita toisten seurassa, mutta en välttämättä tunne mitään. Terapian myötä olen oppinut ymmärtämään mitä seuraa hylkäämisistä vaille jäämisistä ja kaltoinkohteluista. Olen luullut että minussa on jotain vikaa kun kukaan ei pitänyt minusta huolta.
Miltä Yksinäinen moodi tuntuu? Kuvailisin sitä mustaksi putkeksi sisällä ja vuosien myötä se on kasvanut paksutta. Se on iso kuin muuri, jota ei läpäise mikään, ei sisään eikä ulos. Salaisuuksien vartija, edes minuus ei välttämättä ole tietoinen kaikista tapahtumista, mutta silti ne saattaa oireilla kehollisesti. Minulla on selittämättömiä kipuja, ahdistusta, paniikkia, aivosumua, pakkotoimintoja ja ajatuksia, tai sitten vain puristava tyhjyys. Yksinäisellä ei ole puhetta. Pelokas voi jo nykyisin sanoa minua pelottaa ja tietää jopa mikä tuo turvattomuutta. Yksinäiselle ei ole mitään lohdutusta ei turvaa. Tällä hetkellä Yksinäisen mykkää moodia rikkoo suru. Itken jopa mainoksia, joissa ihmiset on kivoja toisilleen, en kestä enkä ymmärrä myötätuntoa.
Tänään tulin surulliseksi kun facen muistoissa tuli vastaan 12 vuotta vanha postaus: ”Kuka olisi jäänyt suremaan jos olisin kuollut puoli vuotta sitten” En avaa enempää sitä tilannetta tällä kertaa. Käsittelen nykyistä tunnetta, jonka tuo muisto herätti. Kamalaa miten arvottomaksi olen tuntenut itseni että julkisesti on pitänyt tällaista kysyä. Kommentoijia oli yksi tytöistäni ja kaksi kaveria, sekä minä itse pilkkaamassa itseäni itsesäälissä rypemisestä ja huomion kerjäämisestä. Nyt ymmärrän, että se kertoo siitä, että jälleen kerran olin yksin massiivisen trauman kanssa. En syytä enkä syyllistä ketään, koska onhan se trauma aivan hirvittävä. Tällaiset tapahtumat kuitenkin vahvistivat Yksinäistä, olen arvoton ei ole ketään kenelle kertoa, lopulta se sulautuu siihen mustaan sisälläni.
Muut moodit ovat jo tulleet aika tutuiksi ja esiin, mutta Yksinäinen ei laita edes tekstiviestiä kertoakseen, että nyt on paha olla. Tästä syystä tämä moodi on tuhoisin, koska joskus tuska on käynyt niin suureksi, että se on pitänyt tukahduttaa, päihteillä itsetuhoisella käytöksellä ja itsemurhayrityksillä. Olisi tärkeää saada tämä moodi toipumaan, että enää ei tarvitsisi paeta tai luovuttaa. Tätä on hankala kirjoittaa auki, kun tämä ei oikeastaan ole mitään ja samalla kaikki, ensimmäisestä hylkäämisestä viimeisimpään arvottomuuden kokemukseen. En tiedä pystyykö tämä edes toipumaan vai onko tyydyttävä siihen, että elämä olisi edes jotenkin elämisen arvoista, minä olisin arvokas. Minulla olisi turva.