Olen lähtenyt mukaan paikallisen mielenterveysjärjestön kirjoittaja-ryhmään. Ryhmä on kokoontunut teams:ssa muutamia kertoja. Välillä on tuntunut hankalalta kirjoittaa jostain tietystä aiheesta, vaikka tiedän, että väkisin ei tarvitse tuottaa tekstiä jos sitä ei irtoa. Ja multa ei ole irronnut tännekään oikein mitään aikoihin. Olen jumissa.

Mutta tänään kirjoitin 

“Olen puu vai voiko minua edes vielä puuksi sanoa? Olen ohut ja aika pitkäkin omasta mielestäni, ainakin kaksimetrinen. Olen yksinäinen mänty. Keskenkasvuisena olen jäänyt yksin keskelle suuren suurta hakkuu aukiota. Ympärilläni vain myllättyä maata, risuja ja tyhjää. 

Koen suurta yksinäisyyttä, ennen vierelläni kasvoi paljon vahvoja, isoja puita, mutta nyt kaikki ovat poissa. 

Talvella yksinäisyys tuntuu vieläkin karummalta. Lumen raskas taakka minun on kannettava hennoilla oksillani. En osaa päästä taakastani itse irti. Kevätaurinko tulee vihdoin apuun ja sulattaa painoa päältäni. Ja aurinko lämmittää ohutta runkoani. Kesällä juuriani alkaa kutittamaan, koska kasvavat mustikan ja puolukan varvut kutitittelevat minua. Kesän lämmössä tunnen kuinka juureni kasvavat ja koen hieman voimistuvani. Kesällä minua hymyilyttää, tykkään kun muurahaiset kävelevät rungollani ja tapaavat toisiaan, heitä on kiva katsella. 

Toisinaan  latvassani käy joku lintu silloin tällöin levähtämässä, soilloin koen olevani tärkeä ja merkityksellinen. 

Syksyn sateet tuovat tullessaan viileyden, enkä tiedä tykkäänkö siitä. On kuitenkin kiva katsella kun ihmiset poimivat puolukoita lähelläni, silloin en ole yksin. 

Kohta tulee taas talvi ja sitten uusi kevät ja kesä, toivon, että vahvistun vuosi vuodelta ja vierelleni alkaisi lopulta kasvamaan uusia puita, rinnalla kasvavia. Se olisi mukavaa, silloin voisin olla itse vahvuudesta esimerkkinä.”

Puu, se kasvaa vaikka se jäisi yksin. Minä olen ainakin aivan riippuvainen tällä hetkellä kaikesta avusta mitä saan ja kaikki rinnalla kulkevat ystävät ovat kultaakin kalliimpia.

Välillä todellakin tuntuu, että lyyhistyn sen kaiken taakan alle mitä mulla on hoidettavana ja huolehdittavana, mutta usein saan kuitenkin apua ja se lämmittää sieluani sekä keventää taakkani, hieman ennen kuin olen polvillani. En kyllä koe vuodenaikoja kuten tuo nuori mänty, en ole huomannut mitään vuodenaikaa sen kevyemmäksi tai raskaammaksi kuin toinen. Kaikissa vuoden ajoissa on omat hyvät kohdat ja huonot osat. 

Voimaannun

Nyt on yli kahden kuukauden osastojakso päättymässä ja mulla pitäisi olla hieman kevyempi taakka ja niinhän mulla taitaa ollakin. Kotona asiat on hyvin, saadaan perhetyötä riittävästi ja uusi tukiperhe löytyi pienille pojille, jolloin me vanhemmat saadaan kerätä voimia arjen hulinaan. Minä jatkan traumaterapiassa, psykofyysisessä fysioterapiassa ja varmaan päiväosastolla käymistä, jotta saisin vieläkin paremmat eväät kantaa taakkojani ja olla jatkossa toisille tukena. 

En vielä ole kunnossa, niinkään hyvässä voinnissa kuin olin syksyllä,mutta huomaan oloni menevän sinne suuntaan, hiljalleen. Hiljalleen alan ihastelemaan elämää ympärilläni, en ehkä vielä osaa nauttia omastani, mutta osaan katsella kuinka muut hyörii ympärilläni ja voimaantua siitä pienin annoksin. Tuen ja avun voimin saan hiljalleen kerättyä itseni palasia ja voimaantua taas.