Oon äärettömän väsynyt. Uupunut. Ei auta nukkuminen, ei liikunta. Lenkkeilin ahkerasti viime kuukauden, mutta se ei vaikuttanut mitenkään mihinkään. Selkä vain kipeytyi. Tänään tuntuu mieletön väsymys. Tympääntyminen, vitutus. Hetki sitten olin ihan hyvillä mielin tulevaisuuden suhteen, tunsin toiveikkuutta, jopa innostusta. Se on kaikki nyt mennyt. Tulee ulkoisia vastoinkäymisiä liikaa, liian monta, liian tiuhaan. Kun on kestämistä omissa olotiloissakin, menneisyyden taakoissa ja siinä ihan tavallisessa arjessakin, niin jatkuvat vastoinkäymiset lapsiin, työhön, terveyteen, rahaan, parisuhteeseen, ihmissuhteisiin, ovat vain liikaa. Kerta kaikkiaan liikaa. Olen niistä raivoissani. Tunnen epäreiluutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Sellaista sisäistä raivoa, jota en osaa purkaa mihinkään. Se kääntyy sisäänpäin, syö mua sisältäpäin ja vie kaikki voimat.
Sisäinen dialogi
Käyn jatkuvaa sisäistä dialogia, kun pohdin, miten selvitän tämänkin tilanteen ja vastoinkäymisen. Jatkuva argumentointi menossa päässä, mitä perustelen millekin taholle, miten pidän raivon tunteet kurissa, jotta en menetä järkevää ajattelua ja sorru sopertamaan jotain, mitä kukaan ei usko. Tai olemaan epälooginen. Se on ehkä suurin pelko. Että olen epälooginen ja että sitä käytetään mua vastaan. Lyödään lyötyä. Haukutaan lisää ja tuhahdellaan, miten olen niin surkea. Sitä en kestä. Tässä on kestämistä muutenkin. En kestä pilkkaa ja kiusaamista vielä kaiken päälle. En kestä kokea sitä, että kaikki on mua vastaan. Mulla on järjetön pakko saada kaikki mun puolelle. Pitää olla looginen ja herättää luottamusta. Reilu ja ymmärtäväinen vastapuolta kohtaan. Ehkä se sitten on armelias mulle ja auttaa. Ehkä se ei käänny mua vastaan ja pilkkaa. Pilkkaan itseäni jo muutenkin. Sätin ja haukun. Ja käyn itseäni vastaan. Silti myös puolustan ja heti syytän perään. Loputonta sisäistä argumentointia, väittelyä, riitelyä.
Kylmän rauhallinen ja looginen minä voittaa. Se sanoo aina viimeisen sanan. Sen sanat on kylmiä ja lopullisia. Se ei tunne armoa. Se on sadisti ja kiusaaja. Se esittää oikeudenmukaista, koska joskus loogiset perusteet riittää sille ja se näkee asioista toisenkin puolen. Useimmiten ei.
Muistan tämän sisäisen argumentoinnin jo lapsuudesta. En uskaltanut enkä osannut puolustaa itseäni, sanoa ääneen niitä sanoja, mitä olisin halunnut. Vaikenin ja kärsin hiljaa. Myötäilin ja annoin toisen voittaa. Jälkikäteen sätin itseäni, koska häpesin omaa voimattomuutta ja pelkuruutta. Muotoilin loputtomasti lauseita päässäni, joilla olisin voinut puolustaa itseäni. Joilla olisin voinut voittaa. Tai edes yrittää. Pidin omana syynäni, että en saanut toista osapuolta olemaan puolellani tai puolustamaan minua. Ajattelin, että jos vain olisin osannut valita sanat oikein, ei toinen olisi ollut niin julma minulle. Olisin saanut hänet kääntymään minun puoleeni ja lopettamaan pilkkaamisen.
En osaa puolustautua!
Tajuan tämän ensimmäistä kertaa oikeastaan nyt. Olen jossain määrin pitänyt itseäni aina syyllisenä. En ole puolustautunut ja olen pelännyt. Olen soimannut siitä itseäni ja tuntenut siitä valtavaa häpeää. Tunnen edelleen. Olen kokenut olevan vastuussa siitä, mitä tapahtuu. Vaikka olen jossain määrin ymmärtänyt, ainakin loukkaantuneet tunteeni ovat ymmärtäneet, että toinen on julma kiusaaja, olen silti pitänyt itseäni syyllisenä. Joko olen liian paha ja ansaitsen kiusaamisen ja pilkan tai ainakin olen syypää siihen, että en saa sitä loppumaan. Miksi en puolusta itseäni, miksi en saa toista puolelleni? Ehkä siksi, että kyse ei ole ollut toisesta lapsesta, vaan omasta äidistä. Miksi, äiti, miksi olet ollut minua vastaan? Eikö äidin kuulu olla lapsensa puolella? Ei äidin kuulu olla se kiusaaja. Ei äidin kuulu syyttää lastaan tai pilkata häntä. Ei lapsi osaa puolustautua. Ne harvat kerrat, kun olen yrittänyt pitää puoliani, ovat kääntyneet minua vastaan ja olen niitäkin saanut anella anteeksi, koska olenhan ollut paha ja syyllinen. Tehnyt syntiä. En ole kunnioittanut äitiäni. Jeesuskin itkee ja Taivaan Isälle tulee paha mieli, kun lapsi nousee äitiään vastaan. Tästä puhutaan jo Ilmestyskirjassakin, että lopun aikoina lapset nousevat vanhempiaan vastaan. Onko tässä nyt Lopun Ajat käsillä? Pelottaa. Jumala näkee pahuuteni.
Siitä tämä uupumus juontaa juurensa. En vieläkään osaa puolustaa itseäni. En saa sellaista voimallista oikeaa ja hyvää vihaa esille, kun minua kohdellaan väärin. Se kääntyy sisäänpäin, alan tauottoman argumentoinnin päässäni ja se uuvuttaa minut. En pysty toimimaan, en saamaan voimia mistään. Lapsuudesta tuttu voimaton raivo, minut sisältäpäin syövä epäoikeudenmukaisuuden nostama kiukku lannistaa. Koen edelleen samaa voimattomuutta. Viha kääntyy sisäänpäin ja tuhoaa minut. Se tuhoaa minut ja se saa minut tuhoamaan kaiken hyvän. Pelkään Jumalaa ja äitiä edelleen.
Upeata tekstiä, upea kirjoitus. Kolahti satasella juuri mun tämänhetkiseen tilanteeseen. Kun elämä on tuhat kertaa vaikeampaa kuin rämpiminen. Olen jo monesti miettinyt vakavasti itseni tappamista. Vaan kun olen raukka ja pelkuri niin en uskalla edes sitä tehdä. Nyt viime vuosien aikana kaikki mahdolliset vastoinkäymiset on kasaantuneet ja tuntuu että mikään ei riitä. Ei vaan jaksa. Juuri kun tuntuu edes hieman helpottavan niin taas on olo kuin matto vedetään alta eikä uskalla enää edes luottaa keneenkään. Kaikkein vähiten itseensä. Tämä sinun Unne kirjoittama trauma kenties selviytymis kirjoitus oli kuin suoraan mun elämästä tällä hetkellä.
Toivottavasti löydän enemmän sinun kirjoituksia kirjakaupasta tai netistä!
Hakusana tähän sinun ajatuksiasi toi kun luen juuri Bulgakovin kirjaa Saatana saapuu Moskovaan. Siinä mainittiin käsite Voimattomuuden Viha.
Toivottavasti kuulen sinusta lisää mahdollisimman pian!
Voidaan mahdollisimman hyvin ja hyvää kesää sinulle!
T: Janne K.
Kiitos Janne K. kommentista ja kannustavista sanoista. Olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta juurikin niiden elämän vastoinkäymisten vuoksi. Kun ei vaan jaksa eikä voimat riitä. Kun kuormaa on menneessä ja nykyhetkessä eikä katse jaksa tulevaisuuteen saakka.
Sen olen kuitenkin oppinut, että tilanne, elämä ja maailma on jatkuvassa muutoksessa. Mikään ei pysy kokoajan samana eikä jonain hetkenä tuntuva syöksykierre ole lopullista. Aivot myös korjaavat itseään, pystyvät luomaan uusia yhteyksiä, solutasolle rakennettu tavoite elää kannattelee silloinkin, kun mikään muu ei. Ihmisen fysiikka on rakentenut siten, että se menee eteenpäin. Tämä lohduttaa mua silloin, kun kaikki voima on mennyt. Aivoissa tapahtuu korjaavaa prosessia kokoajan, vaikka en näe sitä. Pienetkin hyvät asiat muodostavat uusia yhteyksiä, jotka puolestaan ovat valmiita luomaan taas uusia yhteyksiä. Tämä ominaisuus säilyy ihmisessä hamaan vanhuuteen saakka. Siihen on ajoittan hyvä nojata. Ja suoda itselleen edes jotain hyvää. Yksi myötätuntoinen ajatus, käsivarren silitys.
Voimia meille toipilaille, jotka kuitenkin olemme selviytyjiä – selviydyimmehän jo tähän päivään. <3