Maailma ympärilläni terävine reunoineen yrittää muistuttaa minua päivittäin kuinka ihmiseen voi sattua niin paljon, että merkityssuhteet katoavat.

”Mitä millään edes on väliä?”
”Miksi oikeastaan edes yritän”

Terävät reunat katoavat.
Sumu, kato, ja kato ja sumu,
minä, joku, ja joku ja minä.
Sätkin, leijun ja sätkin.

Joissain siellä sumutuskan keskellä rukoilen, että joku vaan olisi vierelläni kun näin tapahtuu.

Mutta kuka? Kuka kestäisi nähdä minut makaavan sängylläni silloin? Vaihtelevan sekaisin siitä mikä tämä hetki edes on. Kuka jaksaisi, kenellä olisi edes aikaa? Ja mitä he ajattelisivat nähdessään pärjäävän ihmisen

siinä outoudessaan
hauraudessaan
pelottavuudessaan
sekavuudessaan
ihmisen ylipäätään sellaisessa tilassa?

Sen ihmisen joka samalla suorittaa kurssin toisensa jälkeen, puhuu unelmista silmissään palo ja kertoo hauskoja juttuja ystävilleen.

saanko pyytää lohtua?

Minä olen oppinut että nämä sumutuskan hetket kestetään yksin, eikä niitä näytetä kenellekään. Ja aikuiset ihmisethän ovat vastuussa itsestään, omista tunteistaan, itsestänsä huolehtimisesta.

Ei pärjäävää ihmistä tarvitse auttaa, ja avun pyytäminen on hävettävää, näin minä opin jo pienenä. Eihän lohtua saa aikuinen pyytää? Vai saako? Läsnäoloa? Kuka edes ehtisi, jaksaisi? En halua häiritä ketään.

On helpompi pitää muurini, kulissit sekä suojakeinot. Selviydyn kyllä. Se on sisäänrakennettua.

-H