Viimeiset sanani sinulle, äiti, jäivät kaikumaan korviini.

Sinä vihaat minun elämässäni ihmistä, joka otti sinun paikkasi. Pyysin, ettet vihaisi, mutta sinä et antanut periksi.

”Vihaa sitten ja elä sen vihan kanssa, vaikka lopun elämääsi, mutta hän kuuluu meidän perheeseen ja sille sinä et voi mitään!”, huusin.

Olin tosissani. En ymmärtänyt, miksi ajattelit, niin kuin ajattelit. Hänhän tuli ja otti vastuun, kun sinä sitä pakenit. Miksi minua ei olisi kukaan toinen saanut rakastaa? Sinä kasvatit uuden perheen itsellesi ja annoit rakkautta, mutta minun olisi pitänyt vain jäädä sitä ilman.

 Et ole koskaan hyväksynyt ketään minua rakastamaan.  Minä, sinun oma pikku hylkiösi.   

 

Opetit uuden perheesi karttamaan minua. Minulla olisi riittänyt rakkautta heitä kohtaan, mutta sinä halusit toisin siinäkin. Enää he eivät tunne minua, eivätkä tunnusta.

Sinun elämässäsi, äiti, minua ei ole olemassakaan. Kun sinä lasket lapsiasi, et minua muistakaan. Kun minä lasken lapsiani lasken jokaisen, myös heidät, jotka eivät koskaan syntyneet.   

Olen selvinnyt tähän asti, yksin, mutta olen selvinnyt.  Papereissani lukee: ”Joutunut kasvamaan isoksi liian pienenä”.  Mutta olen kasvanut.  Olen perustanut oman perheen. Rakastanut ja huolehtinut. Pitänyt tiiviisti kaikki yhdessä. Asettanut kaikki samalle viivalle. Rakastanut juuri yhtä paljon jokaista ja tämän minä aion pitää. Tästä minä pidän kiinni kynsin hampain. Minun elämässäni ei kenestäkään tuli hylkiötä. Ei enää.

Sen aika on ohi.

Mari-Riikka