LÄIKKYVÄT TUNTEET

Tunteet läikkyy yli, tiedostan sen. Se on joskus riski ja joskus myös mahdollisuus, kun kirjoittaa hyvin tunnepitoista postausta. Kuinka välittää muille muutakin kun yliläikkyvät tunteet, kun siellä alla on muutakin mitä haluaa sanoa.

En ole voinut pitkään aikaan hyvin. Koen, että minulla on itselle tärkeissä asioissa paljon voimavaroja, mutta olen vain ihminen niin kuin muutkin. Ne voimavarat eivät jaksa vetää minua yhtä lujasti ylöspäin, mitä valun samaan aikaan alaspäin. Tunnen paljon surua, vihaa, riittämättömyyden ja huonommuuden tunteita. Ja kyllä, yksinäisyyttäkin.

Tiedän, että moni ihmettelee, miksi en etsi ystäviä täältä. Vastaus siihen on, että en jaksa yhtäkään kulissia lisää. En ole psyykkisesti siinä kunnossa, että pystyisin sitomaan kestäviä ihmissuhteita tai antamaan muille tasapainoisesti itsestäni yhtään mitään. Minä en jaksa rooleja, en puhua opinnoistani, elämästäni tai haaveistani tässä kunnossa. Se mitä tarvitsen, on tulla kannatelluksi.

Tämä rakennelma ei kestä enää yhtään ylimääräistä pinnistelyä tai pintaraapaisuja. Olen toistaiseksi kokenut turvallisemmaksi olla omissa oloissa kuin etsiä ystävää täältä. Ystävä joutuisi keskelle epätervettä hengenpelastustehtävää, siihen rooliin en muita halua – olenhan itsekin joutunut pelastamaan monta ihmistä liian myrskyisistä vesistä ja muistan miten rankkaa oli uida kun itsellä oli niin vaikeaa. Ystäville on sitten oma aikansa ja uusien ihmissuhteiden luominen vaatii tyynempää säätä.

HUPENEVAT VOIMAVARAT

Tämän kaupungin some Jodeleineen huutaa pahaa oloa. Ihmiset eivät jaksa yksin. Tänään minun pitäisi olla minulle tärkeän asian parissa kurssin harjoituksissa yliopistollisessa sairaalassa, mutta jouduin jättämään kurssin kesken. Voimat vaan loppuivat. Jaksoin tehdä syksyllä sivuaineeni pari kurssia mutta pääaineeni, intohimoni ja yksi voimavarani ja iso syy miksi tänne jatko-opintoihin vuosi sitten muutin, siihen ei voimat enää tämän syksyn osalta riittäneet. Olen yrittänyt luottaa voimavaroihini, niihin unelmiin ja luoda pään sisällä kauniita asioita tulevaisuuteen. Ja luottanut pärjäävään opiskelijaosaan, siihen on tainnut muutkin ulkopuolella kovasti luottaa.

ULKOPUOLELTA PAINEITA

Olen yrittänyt keskittää ajatukset niihin asioihin mitä minulla on, mutta olen vain ihminen. Minut uuvutti myös se, että tässä kaupungissa asuessa on pitänyt hyväksyä se, että pudota ei saa, koska täällä ei sellaiseen ole mahdollisuutta. Täällä ei ole turvasuunnitelmaa sille jos ihminen ei jaksakaan, täällä on vain syvä kuilu. Tämä tekijä toi itselleni niin paljon painetta, että akku tyhjeni syksyn myötä hyvin nopeasti. Ulkoinen paine tukehduttaa minua.

MUTKIA

Tässäkin kaupungissa muunkin Suomen pahenevaan tyyliin suljetaan pakon edessä osastoja ja jo reseptien uusinta voi olla yksi taistelutanner. Kuinka paljon meillä olisi enemmän hyvinvointia, jos ihmisistä välitettäisiin. Itse luovutin jo reseptien uusinnan suhteen, en jaksa soitella yölääkkeiden perään ja saattaa olla että itsekin mokasin laskuissa, home ja dissosiaatio sekoitti pääni ja vei muistin kuukausien aikana. Laske siinä sitten lääkkeesikin oikein. Valvon yöni mieluummin kuin yritän jaksaa puoliani tässä voinnissa pitää.

Tässä kaupungissa ei voi soittaa hoitajalle, joka soittaisi edelleen minut tuntevalle lääkärille ja asia olisi hoidettu nopeasti – itse asiassa tälläistä tuskin olisi päässyt edes niissä puitteissa tapahtumaan. Aiemmin lääkitystä seurattiin ja oltiin voinnista kartalla. Tässä kaupungissa soittaisin ensin yhdelle ihmiselle, sitten toiselle ja hyvällä tuurilla pääsisin jollekin lääkärille kuukausien päähän selittämään tilanteen, joka taas vaatisi monen kuukauden tilanteen selvittämistä taaksepäin.

Täytyy sanoa, että harvassa on myöskään ne ihmiset, jotka tietäisivät mitä oli hiljattain tässä kammeta itsensä yö kerrallaan ylös pikkuhiljaa siitä kuilusta, kun yössä unta riitti 0-4 tuntia, vaikka söin unettomuuteen niin vahvoja lääkkeitä, että kuolasin tyynyyn. Kun tätä menoa kesti putkeen melkein kaksi vuotta niin oppi kummasti arvostamaan sitä, kun taas nukkui. Vaikkakin lääkkeiden avulla, mutta että ylipäänsä nukkui, niin se oli jotain se.

HUONOMMUUDEN TUNTEET

”Olet heikko paska, kyllähän ne muutkin joutuu täällä näillä vaan pärjäämään,ja vielä käymään töissä ja opiskelemaan” Tätä rataa aivoissa käy meteli tällä hetkellä. On riittämätön olo, ja onhan minulla terapia, pitäisi minun varmaan jaksaa ja olla kiitollinen siitä mitä on. Silti en jaksa. Mikä minussa on vialla? Enkö yritä työskennellä tarpeeksi? ”Mutta sinähän olet niin hyvä siinä mitä teet” minulle sanottiin. Tiedän kyllä itsekin omaavani tarpeeksi aivokapasiteettia alalle jota opiskelen, mutta kun voimat menevät muuhun, ei se vaan riitä.

AJATUKSIA VIIME VUOSIKYMMENELTÄ

Tämänhetkinen tilanne tässä maassa tekee minut äärettömän surulliseksi. Osaamista traumojen hoitoon selkeästi jo olisi, mitä 2010-luvulla ei vielä ollut näköpiirissä. Itse olen jotakuinkin päässyt väärän hoidon katkeruudesta yli vaikka se vei aikaa.

Täytyy myös sanoa:saihan 2010-luvulla sentään tässä maassa olla ihminen rikki ja väsynyt, silloin oli siihen resursseja. Toivon, että opiskelukyvyn palautumiseni olisi osunut siihen saumaan, koska silloin olisi ollut resursseja eli kunnalla sitä rahaa minua tukea, että pääsen sitä kykyä toteuttamaan. Mutta ei se osunut siihen saumaan, koska ei ymmärretty mikä minulla on ja lisäksi hoidettiin väärin. Sen päälle söin ylimmillään samanaikaisesti 10 eri lääkettä ja niissä mömmöissä ei paljon opiskeltu – sitäkin kyllä sinnikkäästi yritin.

Mutta siitä huolimatta, tuolloin ei ihmisen tarvinnut jaksaa jos ei jaksanut.  Joku otti kiinni vaikkei kylläkään sitten ymmärretty pahoinvoinnin syitä tai aina edes tiedetty mistä on kyse, mikä oli myös vahingoittavaa. Nykyään ei ole tilaa eikä rahaa olla heikko. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Nykyään ymmärretään paljon siitä, miksi ihmiset voivat huonosti, mutta viisaus on kaukana, kun resursseja käyttää tuota tietotaitoa tuomaan hyvinvointia ei ole.