Olen huomannu että olen koko ajan enenevässä määrin huolissaan kaikesta. Ja voi kauhia niitä pelkoja mitä mulle on tullut hiljalleen! Kun en ole kotona, pelkään kaikkea mitä voikaan tapahtua, tulee kolari, tulee vesivahinko kun en ole kotona, joku lapsista sairastuu tai heille sattuu jokin onnettomuus, minä hukun tai joku muu hukkuu. Tätä listaa vois jatkaa aika pitkälle.

Pelkään vettä tai oikeastaan siltoja ja laitureita, veneitäkin. Olen täysin varma, että silta tai laituri saati vene ei mua kestä ja putoan veteen. Omaan kuitenkin kohtuullisen hyvän uimataidon, että siitä ei ole kyse, ettenkö osaisi uida. 

Silloin pari vuotta sitten vertaiset auttoivat mut leirillä laiturin päähän ja pääsin uimaan, laituri kesti mun painon, enkä mäsähtänyt veteen, vaan sain mennä sinne hallitusti ja itse niin päättäen. Viime kesänä samaiselle laiturille meno oli jo astetta helpompaa, sain vertaiselta turvaa, mutten enää tarvinnut kädestä pitoa. Voitin siis pelkoni sen laiturin kohdalla, nyt tiedän, että tänä kesänä voin mennä sinne vaikka yksin, se kestää mut.

AUTOLLA AJETAAN VARO-VAROVASTI…

Näin siis todellakin. Käytiin ihan pienellä kesälomareissulla Pudasjärven suunnalla ja mieheni ajoi. Ja voi kamala kun pelkäsin! Mitään järkisyytä en pelolleni löydä, mieheni ajaa täysin rajoitusten mukaan pitäen turvavälit ja ajaa tilannenopeuden ymmärtäen. Eli olen hyvinkin turvallisissa käsissä. Mutta, minä pelkään ihan hirveästi. Vielä viime kesänä lomareissulla kudoin vänkärinä villapaidan, mut nyt en saanut virkattua yhtään mitään, kun eihän voi virkata ja ajaa autoa yhtä aikaa. Mää siis mielessäni ajan sitä autoa koko ajan ja maalaan kaikki mahdolliset uhkakuvat päässäni, että mitä kaikkea voi sattua. Ihan koko ajan. Uskoisin, että tämä käytökseni ja huokailuni vänkärinä ärsyttää kuskia. Vaikka onkin aika mukava välillä saada ystävällinen käsi jalalleni, hymyn ja “kaikki on hyvin”- kommentin. 

Tokihan pelkään siis ajaa itsekin autoa. En niinkään täällä kotipuolessa näitä tuttuja teitä mutta vierailla teillä ja sorateillä ja sateella ja ja .. Mitä vain kamalaa voi tapahtua. Vaikka itse olen kuinka tarkkaavainen ja huolellinen niin silti jokin katastrofi voi tapahtua.

On tosi raskasta pelätä kaikkea kodin ulkopuolella. Vain kotona uskallan olla rento ja eniten läsnäolevana, etenkin jos mieheni on kotona tuomassa turvaa oloilleni.

Tein sitten äsken tunnelukko-testin. Sieltähän ensimmäisenä pomppasi erittäin vahvana suojattomuuden tunnelukko. Siinä sanotaan lyhyesti näin: 

“Olet kova huolehtimaan ja usein peloissasi – koet olosi turvattomaksi. Murehdit kohtuuttomasti terveyttäsi, vaaroja tai onnettomuuteen joutumista, taloudenhoitoa tai kontrollin menettämistä. Saatat valita kumppanin joka auttaa ja suojelee sinua tai odotat että kumppanisi on peloton ja vahva – kyvykäs suojelemaan sinua vaaroilta. Pelkosi saattavat aiheuttaa sinulle ahdistus- tai paniikkikohtauksia – tai sitten olet jatkuvasti enemmän tai vähemmän ahdistunut etkä voi nauttia arjesta. Saatat turvautua riippuvuuksiin ahdistuksen helpottamiseksi. Pyrit varmistumaan että olet turvassa. Siksi olet oppinut välttelemään riskejä: hissejä, autoilua, kaupungilla liikkumista, matkustamista, investointeja tai uramahdollisuuksia – pitäydyt mieluummin vanhassa tutussa ja turvallisessa. Pelot rajoittavat elämääsi ja läheisiäsi joiden täytyy sopeutua pelkoihisi. Jatkuva murehtiminen ja vaarojen välttely tyypillisesti lisää entisestään välttelykäyttäytymistä ja voimistaa pelkoja ja suojattomuuden tunnelukkoa.”

 

Tätä olisi nyt aika alkaa hiljalleen työstämään, koska olen huomannut, että alan hiljalleen siirtämään pelkojani myös nuorimmaiselleni. Ja en missään nimessä halua enää siirtää traumojani eteenpäin muille. Tässä mulla on yks asia lisää mihin sitoutua, siis työstämään mm tätä tunnelukkoa auki kohti pelottomampaa arkea.