Välillä minusta tuntuu kuin olisin rikkinäinen levy. Tiedäthän, sellainen joka jumittuu yhteen kohtaan eikä pääse millään eteenpäin. Joka toistaa samaa kaavaa kerta toisensa jälkeen, uudestaan ja uudestaan. Ongelmahan ei ole siinä, ettei ymmärtäisi väärän reagointi- ja toimintatavan vahingollisuutta itselle. Että se ei johda mihinkään, ainakaan mihinkään hyvään. Ongelma on pikemminkin se että tuttu on turvallista ja uusi niin kovin pelottavaa. Parempi tuttu piru kuin tuntematon, sanotaan.

Kuten useasti traumataustaisilla ihmisillä, on itsellänikin hyvin syvään juurtuneet reagointitavat eri tunteisiin, riippuen mitkä osat minussa noita tunteita kantavat. Jos tunnereaktio on laimea tai ns. normaalin rajoissa, voi perusminäni, eli tämä arkea pyörittävä ja töissä käyvä, ihmisten kanssa enimmäkseen kommunikoiva minäni suoriutua vallan mallikkaasti sen esiin tuomisessa. Iloa onnistumisesta, pahaa mieltä ystävän vastoinkäymisestä, kiukkua epäasiallisesta kohtelusta.

Jos kuitenkin puhutaan vahvoista ja suurista tunteista ja erityisesti niistä jotka usein mielletään negatiivisiksi, kuten viha, ahdistus ja pelko, on tilanne toinen. Silloin joku muista osistani ottaa vallan, ottaa tuon tunteen kantaakseen ja reagoi juuri siten kuin on aina tottunut reagoimaan. Silloin tuntuu kuin perusminälläni ei olisi mitään sananvaltaa tilanteessa. Ja sekös minua turhauttaa. Kyllä jokainen lähtökohtaisesti haluaa pystyä kontrolloimaan käyttäytymistään ja olla omien tunteidensa herra.

Otetaan esimerkkitunteeksi pelko. Pelko saa minut yksinkertaisesti lamaantumaan. Tämän sain jälleen kantapään kautta kokea, kun jouduin käymään tutkimuksissa sairaalassa. Koska olen itse hoitaja, vain harvat lääketieteeseen tai sairaanhoitoon liittyvät asiat pelottavat tai inhottavat minua. Veri, haavat, ruhjeet, sisälmykset, eritteet, hajut, neulat, veitset ja muut leikkausinstrumentit; no problem. Olen vuosien saatossa joutunut  olemaan paljon somaattisten sairauksien vuoksi hoidettavana ja tutkittavana. Ikävä sanoa, mutta kaikkeen tottuu, myös kivuliaisiin ja epämiellyttäviin toimenpiteisiin.

Nyt minulla oli edessä gastroskopia eli mahalaukun tähystys. Se on harvoin varsinaisesti kivulias tutkimus, mutta sitäkin epämiellyttävämpi. Taipuisa tähystin viedään suun, nielun ja ruokatorven kautta vatsalaukkuun ja pohjukaissuoleen. Putki kurkkuun työnnettynä tajuissaan olevalle ihmiselle on yhtä kuin karmiva yökkäily ja pahimmillaan tukehtumisen tunne. Kyseinen tutkimus on tehty minulle kahdesti aiemminkin, eli mitään uutta ei ollut tiedossa. Niistä kerroista oli kuitenkin jäänyt erittäin huonot muistot, koska olin silloin niin fyysisesti kuin psyykkisestikin huonossa kunnossa, ja tuo toimenpide oli välttämätöntä tehdä. Siinä ei paljon minun mielipidettäni kyselty.

Koska minulla on voimakas yökkäysrefleksi ja tiesin valmiiksi miten inhottavasta jutusta on kyse, olin mielestäni hyvin valmistautunut. Pyytäisin ehdottomasti rauhoittavaa suonensisäistä lääkitystä. Siis ehdottomasti. Kukaan ei koskisi minuun ennen kunnon diapamtujausta. Tiedän hoitajana että skopiat ovat liukuhihnatyötä, ja niin hoitajia kuin lääkäreitäkin harmittaa jos tulee jotain ylimääräistä. Kuten hankala potilas joka vaatii kanyylin laittoa ja suonensisäistä lääkitystä ennen tavanomaista ja nopeaa tutkimusta, josta kyllä selviäisi helposti ilmankin. No, niinhän ei tietysti potilaalle sanota tai anneta ymmärtää, mutta kyllä hoitaja toisen hoitajan eleet ja ilmeet tulkitsee, niin kuin lääkärinkin.

Minä siis tiesin mahdollisuuteni ja oikeuteni. Ja olin jo huoneeseen astuessani valmiina tuomaan asian ilmi. Kunnes sitten. Pelon kouraisu vatsanpohjasta. Tämä haju merkitsee kipua, kärsimystä ja kuolemaa. Sitä että ei saa itse päättää mistään, kaikki päätökset tehdään puolesta ja tarvittaessa täällä pidetään väkisin. Tuohon vuoteelle kun menee, ei siitä enää ylös nouse. Kädet jotka eivät rauhoita vaan pitävät aloillaan, sanat jotka eivät tyynnytä vaan käskevät ja loukkaavat. Tukehtumisen tunne, paniikki, epätoivo. Koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden menetys.

Normaali reagointitapa olisi tietysti ollut tuoda nuo pelot ja ajatukset ilmi. Ja toki perusminäni ymmärsi etten ollut tullut mihinkään hulluun kidutus- ja rangaistuslaitokseen vaan normaaliin sairaalan toimenpideyksikköön jossa perusmukavat, inhimilliset ja ammattitaitoiset ihmiset tutkivat ja hoitavat minua. Tilanteesta olisi selvitty keskustelemalla ja pienellä lääkityksellä varsin mallikkaasti. Minä vajosin kuitenkin lamaannukseen. Pelko ei saa minua taistelemaan tai pakenemaan, vaan jähmettymään paikoilleni ja alistumaan.

Toimin kuin robotti. Tein pilkulleen niin kuin minua ohjeistettiin, ilman kysymyksiä tai epäröintiä. Jos olen oikein kiltti ja mukautuvainen, minua ei varmasti satuteta, tämä on nopeasti ohi ja pääsen kotiin. Niillä ei ole mitään syytä pitää minua täällä väkisin. Ja suhteellisen nopeasti se olikin ohi, vaikka siltä se ei tietenkään tuntunut. Kyynelten valuessa poskille, liman ja syljen valuessa rinnukselle ja jatkuvien yökkäysten keholle aiheuttamien kouristusten vallitessa mieleni oli jossain muualla. Niin kuin aina silloin kun jotain pahaa tapahtuu.

Mutta minä selvisin hengissä. Ja sehän juuri on tämän reagointitavan tarkoitus. Varsin ylimitoitettu tapa tilanteeseen nähden, jossa en missään vaiheessa ollut hengenvaarassa, mutta kuitenkin. Jälkeenpäin, lamaannuksen hellittäessä olin itselleni tietysti vihainen. Kuinkas muuten. Luulin olleeni hyvin valmistautunut, ja en todellakaan osannut ennakoida kyseistä reaktiota. Luulisi että näin monen terapiavuoden jälkeen pystyisi edes vähän parempaan suoritukseen.

Kiukun sitten laannuttua osasin olla itselleni myös armollinen. Kuinka mahtava puolustusjärjestelmä minulla onkaan! Ei tule tilannetta, jossa joku puoli minusta ei aktivoitusi ja toimisi kaikkien hengen ja selviytymisen hyväksi. Vanhalla kaavalla siis mentiin jälleen, mutta ehkä ensi kerralla perusminäni pystyy olemaan enemmän läsnä pelottavassa tilanteessa. Edistystä tapahtuu hiljalleen ja osat alkavat tehdä enemmän yhteistyötä. Siihen minä luotan. Ja hengissä taas selvittiin.