Taannoinen kahvipöytäkeskustelu resonoi sen verran, että puran niitä ajatuksia myös teille, hyvät lukijat.
Kuten tiedätte, olen kokenut monimuotoista väkivaltaa. Minua on rikottu. Olen traumatisoitunut. Haavat, joita olen väkivaltaisissa kohtaamissa kokenut, tuskin koskaan täysin paranevat. Elän niiden kanssa päivittäin, vaikeimpina päivinä hetken kerrallaan. Tämä on yksinkertainen tosiasia, jonka olen hyväksynyt osaksi elämääni.
Olen käynyt pitkän terapian ja koulutusanalyysia vuoden. Olen kirjoittanut kokemuksistani myös jonkin verran, kuten tässäkin nyt teen. Sekä terapiassa että koulutusanalyysissä on todettu, että olen hyötynyt itsetutkiskelusta.
Olen käynyt kaikki terapiavaiheet läpi, näistä vaiheistakin voisin kirjoittaa kokemuksen kautta. Tässä kohtaa koen olleeni onnekas – olen hyötynyt terapiasta! Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että olen valmis, vaan että minulla on mielentyökalut, joita voin käyttää arjessa.
Terapia on verrattavissa ammattiin valmistumiseen; eli koulutuksessa annetaan välineet, joita voi ja tulee alkaa käyttää itse työssä, jossa ne sitten harjaantuvat. Silti koen välillä, että virheistä opin eniten. Olen kova hakkaamaan päätäni seinään. Eivät terapia ja koulutus inhimillisyyttä paranna, ihmisinä olemme aina vajaita ja keskeneräisiä – ja hyvä näin.
Itse ajattelen, että terapiasta on ollut hyötyä minulle. Silti pojan väkivaltainen kuolema oli jäävuorenhuippu. Elämä ennen ja jälkeen pojan kuoleman. Tämä on klassinen tapahtuma, jonka jaan vertaisryhmissä ja tutkimuskirjallisuuden perusteella. Juho Saarikin kuvasi näin Flinkkilä & Kellomäen haastattelussa, kun hänen isänsä kuoli. Juho Saari on minulle yksi tärkeistä ystävistäni lukemisen maailmassa.
Itsessään eletty elämä on jättänyt jälkensä. Pojan väkivaltainen kuolema vain niittasi naulat arkun kanteen. Ja kun olisikin yksi kuolema, mutta vuosien varrella niitä on niin monta, ja on ollut kuluttavaa elää näitä kokemuksia arjessa:
(Päihde)psykoosit, (vaino)harhaisen maailman sivusta seuraaminen, luonnehäiriön mekanismi läheisen kokemana, asosiaalisuus, narsismi, rikollisuus, monimuotoinen väkivalta, päihteet, virkavalta, poliisit, ambulanssit, oikeudenkäynnit, päivystysrumba, pakkohoitokuviot kunnassa on kuin saluuna ovet, valtion mielisairaala (Vanha Vaasa), teho-osastoelämä; pysytäänkö hengissä, vammautumiset psyykkisesti ja fyysinen sekä potilaan että läheisen kohdalla, omat romahtamisen kokemukset… Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin.
Romahtaminen esimerkiksi, kun pääset töistä tai olet töissä ja saat puhelun teho-osaston potilaan hoitavalta lääkäriltä. Pahimmillaan huusin kaksin kerroin lattialla, kun pelkäsin aikuisen lapseni menettämistä. Tsunamin voimalla tunteet löivät kanveesiin. Kokemus on ennen kaikkea kehollinen.
Voitte arvata, ettei minusta enää tule yhteiskunnallisten linssien lävitse katsottuna normaalia, miten ikinä se normaali sitten määriteltäisiinkään. Olen sinut asian kanssa, toki joskus surullinen. Mitäpä voin, kuin hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat, ja asettaa kokemani asiat osaksi omaa syklistä elämäntarinaani.
Sitten itse kahvipöytäkeskusteluun, jossa kävimme läpi hankalaa ja itsetuhoista ihmistä, ja mukana oli musta huumori. Olen toiminut aikaisemmin työssäni psykoosiosastolla, jossa musta huumori suojattujen seinien sisäpuolella on ajoittain jopa välttämätöntä. Eli ymmärrys mustaa huumoria kohtaan syntyi muun muassa näistä menneistä työkokemuksista. Lyhyesti sanottuna tässä kahvipöytäkeskustelussa kyse oli hankalasta ihmisestä, jolle voitiin kahvipöytäkeskustelussa osoittaa ovea kerrostalon ylimmästä kerroksesta parvekkeelle, ja todetta, että siinä on ovi, joka on exit.
Olen oppinut mustan huumorin. Pojan väkivaltaisen kuoleman jälkeen etukäteen musta huumori ei enää toimi kohdallani. Pojan kuoleman jälkeen, korostan jälkikäteen, olen käyttänyt mustaa huumoria vertaisryhmässä kertoessani omista kokemuksistani. Koen, että huumori on oikeassa ajassa ja paikassa hyvä ja jopa tarpeellinen lääke. Se vaatii kyllä tilannetajua ja sensitiivisyyttä. Myönnän, ettei tämä ole vahvuuteni, esimerkiksi tässä kahvipöytäkeskustelussa olin tosikkuutteen taipuvainen ehkä muiden silmissä, omalla kohdalla tulivat rajani vastaan. Huumori on kuitenkin auttanut minua monessa asiassa, kipeimmissäkin. Muistutan, että olen itse ollut itsetuhoinen ja yrittänyt itsemurhaa, joten kirjoituksellani ei ole missään nimessä vähätellä itsetuhoisuutta tai itsemurhaa.
Isäni, kaikessa karmeudessaan, oli hyvä opettaja, vaikka olikin kyvytön elämään yhteiskunnan silmissä. Hän oli paha. Rauha hänen sielulleen, mutta rakas isä toimii opettajanani myös kuolemansa jälkeen. Isäni oli minun elävä ja eletty ‘tutkimus’ – kokemus – pahuudesta. Yhteiskunta on toiminut isällisenä peräseinänä meidän sukuhaaran miesten kohdalla ylisukupolvisesti. Tämä oli arkea.
Huomatkaa, että totesin viimeisen lauseen imperfektissä. Olen elänyt yhteiskuntamme silmin normaalia elämää reilut yhdeksän kuukautta. Uskokaa tai älkää, olen kiitollinen näistä kuukausista. Olen saanut levätä ja olla irti jatkuvasta traumaattisesta kaaoksesta. Näitä päihteiden käytön lieveilmiöitä olen todistanut koko elämäni.
Kun kahvipöytäkeskustelussa puhuttiin parvekeasiasta (exit), niin silloin koin oman rajallisuuteni, ja varjoni tuli liki. Olin pieni. Etukäteen huumori tuntui kokemani jälkeen olevan minulle liikaa – tuomitsematta muita. Eihän heillä ollut niitä kokemuksia, joita olin kokenut, ja olemmehan yksilöinä erilaisia omine lähtökohtineen ja kokemuksineen.
Jälkikäteen ”hypitään katoilta alas itsemurhatarkoituksella” -mustahuumori toimii joskus, myös minulla. Mutta etukäteen se on minulle kyseenalainen. Minulla on menneisyyden varjo, jonka kanssa olen aloittanut dialogin terapiassa. Kaikki ei suinkaan ole tietoisella tasolla analysoitavissa. Minun on vain oltava tarkka ja utelias varjoni suhteen. Se on itseasiassa välttämätöntä!
En siis tuossa kahvipöytäkeskustelussa täysin intoutunut ja antautunut lentoon mustalle huumorille. Rajani meni siinä! Henkilökohtaisena kokemuksena ihmisten jätösten siivoaminen asfaltilta on konkretiaa, mutta jätösten mentaalinen siivous on ihan toinen juttu. Tämä vuoksi musta huumori ei toimi etukäteen kohdallani, – mutta ehkä huomenna tai myöhemmin.
Tietysti jos itsemurha tosiasiallisesti konkretisoituisi tämän kahvipöytäkeskustelun kontekstissa, niin ihmismieli on siitä konstikas, että hän voisi torjua, projisoida ikävien tapahtumien käsittelyn – inhimillistä.
Minähän siivoan vieläkin itsemurhien tai niiden yritysten aiheuttamia metaalisia jätöksiä. Tässä iässä sitä tekee jo laajemmin kuin pelkästään omaan napaan tuijottaen. Avokado kerrallaan.
Voidaan nähdä ja todeta, että vaurioiduin lopun elämäksi. Totta toinen puoli! Minä kuitenkin valitsin sohvan nurkassa murjottamisen ja uhrin aseman (sekin on kokeiltu) sijasta elämänkokemusteni hyödyntämisen. En tee tätä siis pelkästään itsekkäistä syistä, vaan haluan antaa kokemukseni yhteisen (kollektiivisen) hyvän palvelukseen – toimiva palvelujärjestelmä: miten saada psykiatrian, terveydenhuollon ja sosiaalihuollon välinen yhteistyö toimimaan siten, että se huomioi paremmin (vaikeahoitoiset) asiakkaat/potilaat.
Poikani teki itsemurhan 19-vuotiaana. Poikani kohdalla pidettiin sosiaali- ja terveystahojen kesken jonkin asteinen analyysi ja synteesi: palveluverkko ja palvelujärjestelmä petti. Eli jossain määrin kollektiivinen vastuu kannettiin. Poikani kuolema olisi voitu estää, jos yhteistyö psykiatrian ja sosiaalityön välillä olisi toiminut paremmin. Kollektiivinen vastuu kannettiin jälkipyykin osalta – toimijatahot eivät projisoineet järjestelmästä johtuvia ongelmia. Tästä olen kiitollinen! Mutta tämä ongelma ja muita ongelmia on edelleen olemassa. Joten on aika kääriä hihat ylös!
Luonnollisesti olen alkumetreillä; olen lukenut vasta aapisen (kandidaatin tutkielma), ja pojan kuolemasta on vasta kaksi vuotta neljä kuukautta ja vajaa kaksikymmentä vuorokautta, kun kirjoitan tätä kirjoitusta teille, hyvät lukijat. Mutta minulla on 25-vuotissuunnitelma:
Olen jo elänyt oman elämäni väitöksen, ja jos elonpäiviä riittää, opiskelen lisää (ylempi korkeakoulututkinto ja jatko-opinnot sekä terapeuttiopinnot, jotta voin vahvistaa vuorovaikutusosaamistani) – konkreettinen väitöskirja, jossa sanoillani voisin vaikuttaa ihmisten ajatteluun myönteisellä tavalla.
Tämä on valinta, enkä voisi toimia itseäni vastaan, se kutsu tulee syvältä. Kutsuhuuto on niin voimakas ja vetovoimainen, ettei minun tarvitse enää suorittaa kuten ennen. Pojan kuoleman myötä löysin elämän. Jere elää minussa.
Olo on kuin olisin hypännyt afrikkalaiseen veneeseen, joka lipuu omaa tahtia virran vietävänä, niin kuin elämän kuuluukin. Ennen Jeren kuolemaa vedin kivirekeä perässäni. Tämä valitsemani polku on pitkälti kaikkea muuta kuin länsimaalaista, lineaarista, rationaalista, tehokkuus- ja talousajattelua. Siihen on tullut mukaan jotain järjellä selittämätöntä.
Muutos on ollut myös läheisilleni suuri. Ymmärrätte, että harvassa ovat he, jotka haluavat paljastaa hävettäviä, vaiettuja aiheita tai pahuutta, oli kysymyksessä sukulainen tai ei. Puolisoni sanoi, etten ole enää se, jonka kanssa hän meni naimisiin, mutta tilannekaan ei ole enää koskaan sama. Astuessasi virtaan astut joka kerta eri kohtaan siinä kuin aikaisemmin. Muutos on alati pysyvä.
Henkilökohtaisesti elämäni on kuitenkin tällä hetkellä paremmin; en nöyristele, vaikka olenkin nöyrä, en mielistele tai en toimi, kuten muut haluavat tai toivovat – enää. Olen oman tien kulkija.
Viimeisimmät kommentit