Vahingoitettu nuori

Ulkona tähtikirkkaana talvi-iltana.

Tyttö nukkuu sammuneen unta, 

on hiuksille satanut puhdasta lunta. 

Miehet katsoo tyttöä.

Otetaanko kaverit pikkuinen riski?

Kannetaan sisään, tiedätte miksi.

Herään sängyssä. 

Palelee. En nää?  On pimeää. 

Kiire pois. Missä olen?

On valoisaa. 

Miksi palelee? 

Miehiä hotellihuoneessa hymyilyttää.

Peruskoulun kahdeksannella luokalla  

Olin silloin 14-vuotias. Vasta yli kahdenkymmenen vuoden päästä olen ymmärtänyt koko kuvion tästä yöstä kaikessa raadollisuudessaan. Kaikki oli upeasti lokeroituna tiiviiksi pieneksi paketiksi ilman syvempää ymmärrystä. Hyvin naiivina ja kiillotettuna tapahtumien kulkuna. On ollut kauheaa aikuisena alkaa ymmärtämään miten kaikki on oikeasti tapahtunut. Kasiluokkalainen on vielä täysin lapsi. Ulkoisesti ei enää aivan pikkutyttö, mutta sisältä vielä aivan kesken kehityksen. Tälläistä ei saisi tapahtua kenellekään. Ei lapsena, ei nuorena, eikä aikuisena.

Tämä yö muutti minua. Seksuaalisuus muuttui välineeksi. MInä muutuin itselleni likaiseksi, häväistyksi ja kelpaamattomaksi. Oletin muiden ajattelevan minusta samaa. Syvää ihmetystä täynnä jos joku minua voisi enää rakastaa.

miksi en kertonut aikuiselle

Minua hävetti. Pidin itseäni syyllisenä. Riitti että en itse pitänyt itsestäni. En halunnut huonontaa itseäni muiden silmissä. Parempi piilottaa kaikki niin itseltä kuin muiltakin. Häpesin syvästi kuinka olin antanut itselleni tapahtua noin?  Halusin olla vanhemmilleni “hyvä tyttö”.

Muistan vieläkin koulukuraattorin oven. Kuraattori oli ystävällisen näköinen tummahiuksinen mies. Mietin usein, että haluaisin mennä huoneeseen ja sanoa että minulla ei ole kaikki hyvin. En kuitenkaan mennyt. Rohkeus ei riittänyt.

Arvelin, että jos asiaa aletaan penkomaan aikuisten toimesta, niin tapahtumien selvittämiseksi puhutellaan myös alkuiltana mukana olleet koulukaverit. En halunnut asiasta julkista, koska minulle naurettaisiin, halveksuttaisiin ja syytettäisiin tilanteesta, koska olin itse juonut itseni siihen kuntoon. Nuoret voivat olla julmia toisiaan kohtaan.  Luulin myös, ettei tämä yö vaikuttaisi minuun mitenkään, jatkaisin vain eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. 

terapia auttaa vielä aikuisenakin

Tapahtuman läpikäyminen ja miettiminen ollut häpeällistä ja raskasta. Olen halunnut puhua siitä vaikka toisaalta en ole. Tuskaista ja surullista. Läpikäyminen on ollut kuitenkin hyvä asia. Yö on tullut historiakseni. 

Terapiassa on käyty läpi tarkkoja häiritseviä yksityiskohtia. Taistelun voittaminen sisäistä ääntä vastaan kerta kerran jälkeen. Kerronko, en kerro, kerronko, ehkä nyt jotain, vähän. Uskallan katsoa terapeuttia ja hän ei naura eikä tuomitse. Pikkuhiljaa kerien asioita ja tuntemuksia auki. Enemmän ja enemmän. Vuosien myötä nyt ollaan tässä. Puhumisen ja jakamisen myötä häpeä on kaikonnut ja tilalle tullut myötätunto itseä kohtaan. 

Silloisen ikäni hahmotuksessa on ollut paljon apuna oman tyttäreni nuoruusikä. Hän on kasvanut terapiani aikana ekaluokkalaisesta nuoreksi naiseksi. Katsoin häntä 14-vuotiaana ja ajattelin, miten pieni hän onkaan. Minun pikkutyttö. Jos tyttärelleni olisi tapahtunut murrosiässä väkivallantekoja, en todellakaan olisi syyttänyt häntä. Olisin hakenut apua vaikka mistä.  Minä saman ikäisenä olin kuvitellut olevani jo aikalailla aikuinen ja vastuussa kaikesta minulle tapahtuneesta. Miten väärässä olinkaan. Minäkin olin ollut vielä aivan keskenkasvuinen. En enää syytä itseänikään. Syy oli näiden aikuisten. Tälläiseen tekoon kykenevät eivät ole normaaleja ihmisiä. Heillä on päässä jotain vikaa. Jos vastuuntuntoiset aikuiset olisivat löytäneet minut, he olisivat soittaneet poliisin tai ambulanssin. 

Traumat olisi hyvä päästä purkamaan trauman jälkeen ikätasoisella tavalla ammattilaisen kanssa. On surullista mennä vasta nyt “kuraattorin huoneeseen”. Kaikki se raiskauksesta seurannut tuska, tunteiden patoaminen ja tuhoisa käytökseni. Olisiko se ollut vältettävissä jos olisin käsitellyt tämän tapahtuman nuorena?

toisenlaista konkretisointia

Halusin muutama vuosi sitten käydä paikassa jossa tämä tapahtui. Kävelin respaan ja selitettyäni asian, vastaanottovirkailija lähti käymään kanssani huoneistossa. Huoneisto oli sama kuin muistossani, sisustusta oli muutettu. Katselin rauhassa ja lähdin. Kävelin pois samaa reittiä kuin olin teininä kävellyt valkenevassa aamussa. Aivoni halusivat rakentaa ympärilleni samat, jo pois puretut kaupat ja ympäristöt. Tuntui eksyneelle. Mikä talo tuo on? Tuossa pitäisi olla aivan erinäköinen kortteli? Tilalle rakennetut rakennukset olivat minulle ennen näkemättömiä. Piti pysähtyä ja rakentaa kuva uudelleen:” Nämä rakennukset ovat olleet tässä jo 15 vuotta ja olen nähnyt ne lukuisia kertoja aiemminkin”. Meni hetki ymmärtää mikä on nykyisyyttä ja mikä menneisyyttä.  Tämä käynti auttoi minua eteenpäin.