Luulin, ettei minusta ole enää jatkamaan tätä taistelua, kun vointini romahti viime joulukuussa. Voimani olivat niin lopussa, että se vei syvälle mustaan ja syömishäiriö veti niskalenkillä kanveesiin. En tiedä mistä keräsin taistelutahtoni jatkaakseni eteenpäin vielä, mutta jostain sitä sinnikkyyttä löytyi. Nyt alan näkemään hämärän raosta jo valonsäteitä jopa aurinkoa.

TIPUASKELIN ETEENPÄIN

Olen käynyt useasti pohjalla ja aina kammennut itseni jollakin, jonkin avulla ylös sieltä pimeästä. Sanotaan, että olen päättäväinen ja sitkeä. Jaksan taistella ja olla lannistumaton, kun päätän niin, ehkä se onkin totta. Nyt tarvitsin taas hieman apua ja tilaa siihen, mutta olen taas jaloillani jatkamaan matkaa. Kevät on pitkällä ja minä alan hiljalleen herätä eloon, jaksamaan ilman osaston tukea ympärilläni. Oikeanlaisen tuen ja avun saattelemana lähden kokeilemaan siipiäni.

Olin kuukausia osastolla, ensin viikkoja kirjattuna sisään ja sitten viikkoja päiväkävijänä, jotta terapia pääsi jatkumaan. Nyt kuuntelen tarkkaan itseäni ja mitä kehoni ja mieleni minulle viestivät. Olen vahvempi  kannattelemaan jo itse itseäni. Toki tuen tarve on edelleen suuri ja apujoukkoja tarvitsen ympärilleni, jotta en romahtaisi uudelleen, jotta jaksaisin arkea.

ENÄÄ EI TARVITSE PELÄTÄ

Pitkä osastojakso auttoi mua taas eteenpäin ja sain levätä ja tilaa ajatuksille, lääkitystä paremmalle mallille ja tukitoimet tiiviiksi ympärilleni, enää ei tarvitse pelätä, että jäisin kaiken keskelle yksin, nyt jaksan taas. 

Käyn traumaterapiassa edelleen viikottain ja tiiviisti myös psykofyysisessä fysioterapiassa. Molemmissa edetään omaan rauhalliseen tahtiin. Fysioterapiassa saan paljon apua syömishäiriön aiheuttamaan kehonkuvan ongelmiin, opettelen rentoutumaan ja tuntemaan kehoani uudelleen. Vireystilan vaihtelut ovat edelleen iso haaste, mutta terapiassa opettelen hallitsemaan niitä ja tutustumalla oloihin ja osiini alan hallitsemaan itse aina paremmin vireystilaani.

En pelkää aloittaa arkea uudelleen. Perheemme on saanut hyvän tuen, uuden ihanan tukiperheen ja perhetyön tiiviin avun.

PIISKURI SISÄLLÄNI

Kerron vielä uudesta osasta, johon olen päässyt tutustumaan tämän osastohoidon aikana. Hän on hyvin vaativa osa, joka piiskaa mua eteenpäin, ruoskii mua jaksamaan ja jatkamaan. Huomaan hänen olevan minulle voimavara sekä uhka. Minulla on useampi vaativa osa, mutta hän on Piiskuri. Välillä piiska sivaltaa ja löydän itseni juoksemasta hikipäässäni lenkiltä, mutta samalla hänen voimalla saatan saada ruokalautasen tyhjäksi. 

Hän on se osa, joka piiskaa minut räntäsateella ulos lenkille, vaikka siinä ei ole mitään järkeä tai normaalia, että koiranilmalla pitää ulos mennä. Pakkoliikunta liittyy vahvasti tähän piiskuriosaan, joka ei tunnu jättävän mua oikein rauhaan. Välillä lenkkeilykilometrit ylittää normaalin lenkkeilyn yläräjat ja kävelen ja pyöräilen itseni kipeäksi. Mutta hiljalleen löydän keskusteluyhteyttä hänen kanssaan ja olemme  saanut jo sovittua, että kun ilma on todella huono, niin emme lähde ulos.

 En moiti piiskuriosaani, tarvitsen häntä ja hänen päättäväisyyttä, jotta jaksan myös jatkaa eteenpäin vaikkapa tässä syömishäiriö taistelussa. Hän yllyttää mua syömään ja saa syömishäiriöääntä hiljaisemmalle, olemalla niin päättäväinen. Eli jatkan tutustumista tähän uuteen tyyppiin ja pidän hänet kuitenkin lähelläni. 

Pitkä talvi ja melkein koko kevätkin meni osastolla, mutta nyt siipeni kantavat ja haluan lähteä jo lentoon. Toivotan joutsenet ja kurjet tervetulleiksi alueellemme ja uskallan pienesti jo nauttia keväästä. Kesä tulee ja mun uusi vanha arki kotona alkaa. Rauhallinen ja seesteinen arki. Teen asioita joista tykkään, osallistuen edelleen harrastuksiini. Hiljalleen hakeudun tekemään enemmän töitä kokemustoimijana ja pienesti olenkin saanut jo tehdä tätä hommaa, mistä saan itseluottamusta ja iloa arkeen. Peilistä katsoo nyt vähän vahvempi minä.