KESÄN JÄLKEEN

Pitkän ja fyysisesti raskaan kesän päätti odotetusti paha uupuminen, kolmas tämän vuoden sisällä. Askeleita riitti hädin tuskin parin sadan metrin matkalle ja dysautonomiaoireet olivat raskaita. Pikkuhiljaa olen päässyt jälleen pahimmasta kuopasta ylös, mutta voimia eri asioiden tekemiseen, olivatpa ne sitten mukavia tai ikäviä, on entiseen tapaan hyvin vähän. Lisäksi olen tämän uuden elämäni normien mukaisesti joutunut soittelemaan viimeisen kahden kuukauden sisällä taas aivan liian monta kertaa terveydenhuoltoon ja pitämään puoliani sekä selittämään tilannettani.

On myönnettävä, että vaikka ensimmäisen kerran elämässäni minulla on paikka, jota kutsun oikeasti kodiksi ja jossa menneisyys ei ole jokaisen tutun nurkan takana, vie terveydenhuollon kanssa seilailu voimavaroistani tällä hetkellä ison siivun. Niin kovasti haluaisin, että saisin keskittyä arkeen, kuntoutumiseen ja opiskeluun.

HOIDON KIEMUROITA

Tapaan psykiatrin terveyskeskuksessa kerran vuodessa, ja aika menee siihen, että käymme vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen asiat läpi. Lääkehoito ja muut asiat hoidetaan yleisterveyden puolella opiskelijaterveydenhuollossa. Siellä olen kummajainen outojen ja raskaiden oireiden, erikoisen lääkehoidon ja pitkän historiani kanssa. Vaikka ihmiset itsessään ovat olleet siellä asiallisia, yhteisen kielen puuttuminen, epävarmuus jatkosta, lääkärien vaihtuminen ja soittelurumba kuormittaa syvästi. Kuinka vaikea onkaan trauman hoidosta hauraasti ja heikosti ymmärtävän nähdä, miten pitkä tie minulla on takana ja miten pitkä vielä edessä. Siitäkin huolimatta, että olen antanut luvan katsoa kirjavat tietoni aikojen alusta asti.

Minulle on annettu jo vauvana ja pienenä lapsena lahjaksi krooninen stressi, ja mielestäni ei pitäisi olla haastavaa nähdä, että aikuisena tämä määrä jonka hermostoni sekoilee päivästä toiseen, ei ole käännettävissä ennalta käsin asetetulla aikataululla. Joskus se on loppuelämän matka, vaikka edelleen tavoittelen sen suuruista vakautumista, että tulevaisuudessa pystyisin valmistumaan kokonaan ammattiini, ja tekemään jonkinlaisia töitä, edes osa-aikaisesti. Myönnän, että kun uuvun ja koen, että maailma on minusta nylkenyt taas irti sen mitä saa, on ollut vaikea nähdä mitään tulevaisuutta.

MENNEISYYTEEN JUMITTUNEET JALAT

Kehoni rasituksensieto ja stressinsieto on hyvin vähäistä. Vaikka nykyään saan nukuttua lääkkeillä, menen itsetuhoiseksi ja kroppa pettää jo kahdesta valvotusta(yleensä ilman lääkkeitä nukutusta) yöstä. Ja ei, en valvo kolmea tai neljää tuntia, minä valvon aina läpi yön aamuun asti. Kehoni sietää nykyään myös hyvin harvoja lääkkeitä ja en pysty syömään sellaisia lääkkeitä, joita otetaan joka päivä. Minulle nykyinen lääkehoito(jota toteutan vastuullisesti ja harkiten) on mahdollistanut myös sen, että kun vointi on vaikeimmillaan, kykenen esimerkiksi kävelemään ja suoriutumaan arjen askareista. Kävelemisen vaikeus on yksi kaikkein vaikeimmista oireistani. Asiat, mitä minulle on tapahtunut, on jäänyt jalkoihini. Ja jaloilla on käytävä kaupassa sekä yksinasuvana huolehdittava kaikesta yksin. Ymmärrän, että toinen ihminen ei voi tietää miltä tuntuu, kun joutuu selviämään arjesta sellaisen tunteen kanssa, että jalat pettää hetkenä minä hyvänsä. Pelkoa ei näe silmiäni lukuun ottamatta ulospäin. Minulle on sanottu, että vain ammattisilmällä voi erottaa sen, että kävely on minulle vaikeaa.  Kävelyni kuulemma näyttää siltä, että minulla olisi jokin neurologinen sairaus, mutta tavalliselle ihmiselle näyttäytyy vain pelokas katse, joka katsoo menneisyyteen.

TOIVE VAKAUTUMISESTA

Kuinka kauan vakautuminen tästä tilasta vie, en osaa sanoa. Minulla on aivan mahtavat kuntouttajat eli terapeutti ja fysioterapeutti vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen kautta. Se on iso voimavara sisäisten voimavarojen lisäksi. Kuitenkin arki on sitä todellisuutta, missä elän koko muun ajan. Nyt toivoa toi hieman, kun ratkaisimme kryptisen arvoituksen siitä, mistä tämän kaupungin lakisääteiset sosiaaliohjauksen palvelut löytyvät. Ehkä saan apua arjen toimintoihin vielä joku päivä. Niin hauraasti toivon, että olisi joku tukiverkosto ja voimia jäisi sellaiseen arkeen, jossa ei tarvitse olla taistelutilassa aamusta iltaan. Toivon myös, että joku päivä täältä löytyisi lääkäri, joka pystyisi luottamaan minuun ja siihen, että tunnen kehoni ja sen reaktiot. Ja kuinka paljon olenkaan ikävöinyt sitä, että joskus oli minut tunteva hoitaja, joka hoiti minun puolestani näitä asioita, joihin minä käytän täällä ensin kahden viikon energian, ja palaudun kaksi viikkoa. Kuinka paljon enemmän energiaa selkeä tukiverkosto säästäisikään.

 

 

NÄILLÄ EVÄILLÄ

Opintoja yritän jatkaa jälleen pikkuhiljaa kaikesta epävarmuudesta huolimatta. Tässä kuussa teen pientä etäkurssia ja ensi kuun lopussa koittaa uusi yritys pääaineen pariin kevyesti. Toivon, että jaksan kaiken epävarmuuden keskellä hakea samantyyppisiä erityisjärjestelyjä eli esteettömyyssuositusta, joka minulla oli myös kandin tutkintoon aiemmin. Viime vuoden perusteella osaan ainakin nyt ehdottaa opintojani eteenpäin tukevia asioita. Rehellisesti sanottuna, en ole sillä tavalla opiskelukykyinen mitä minulta odotetaan, mutta yritän opiskella, koska minä tarvitsen myös itselle tärkeitä asioita. Tarvitsen pystyvyyden kokemuksia, niitä pieniäkin jotta jaksan elää. Tarvitsen tunteen, että minusta on vielä johonkin mikä on myös iso osa minua. Tällä hetkellä koen, että ulkopuolelta ei ole oikein aina annettu mahdollisuutta tätä eteenpäin menemisen halua toteuttaa. Aion kuitenkin yrittää, vaikka varmasti jossain kohtaa uuvun enemmän tai vähemmän.

Vaikka on ollut vaikeaa, on tapahtunut paljon viimeisen puolen vuoden aikana. Kehon oireet ovat tuskallisia, mutta uskoisin, että kyse on osaltaan myös toipumiseen liittyvistä oireista jotka on käytävä läpi. Kehoyhteys on aina väliajoin palautunut osin ja kipujenkin kautta, mutta stressaavina sekä erityisen turvattomina aikoina puutuminen palaa. Lisäksi mikäli joudun syömään joinakin öinä sellaista lääkettä, joka aiheuttaa muun muassa puutumusta, kehoyhteys katoaa. Koen, että kipujen lisääntyminen kevään jälkeen on ollut merkki siitä, että keho haluaa tuntea.

On tosiasia, että vaikka ihminen olisi niinkin voimakastahtoinen ja sinnikäs kuin minä, se ei vaan yksin riitä. Ehkä joku päivä joku muukin kuin Kela näkee tämän yrittämisen arvokkaana. Siihen asti jatkan selviämistä näillä eväillä ja yritän jaksaa sillä mihin ne riittävät. Onhan minulla sentään vielä itseni jäljellä ja kaikkien vastoinkäymisten ja saastuneen omaisuuden menetyksen jälkeen saan asua tässä uudessa pienessä saaristokodissani puhdasta ilmaa hengittäen.