Unelmana ihmisyys

Heräsin kerran keskellä yötä omaan huutooni. Kuulin itseni huutavan: “Minäkin olen ihminen!”.

Sen kai pitäisi olla itsestään selvää, mutta ei ole. Olen ollut olemassa toisen jatkeena, välineenä jonkin saavuttamiseen, kohteena ilman omaa muotoa. Rikkinäisen vanhemman rikkinäisenä peilinä. Mutta olen nyt ymmärtänyt jotain itsestäni.

Kun tuon vanhemman hahmo heijastui minuun, syntyi jotain pimeää ja armotonta. Se puhuu enemmän tuntein ja mielikuvin, kuin sanoin. Se kertoo, että olen väärin. Niin väärin, että todellisuus haluaa leikata minut kudoksestaan kuin kasvaimen. Olen samaan aikaan aivan liikaa ja aivan liian vähän. Olen pieni ja mitätön, massiivinen ja halveksittava. Miten kehtaankin viedä tilaa heiltä, jotka ovat ihan oikeita ihmisiä! Miten kehtaan hengittää, eihän minua edes ole! Huijari, teeskentelijä, valehtelija, epäihminen!

Joskus se puhuu myös ulospäin, minun suullani. Se on vihainen, alistava, julma. Se haluaa satuttaa, hyökätä, hajottaa; elää ikuisesti tässä kaaoksessa, josta on tullut kotimme.

Viimeksi terapeutti kertoi sille, että se on tilaamme tervetullut. Mutta minä häpeän ja vihaan sitä, haluan sen pysyvän poissa. Samoin kuin lapsen, jonka pimeä on peittänyt alleen. En halua edes katsoa siihen, se on liian tarvitseva, tyhmä, säälittävä. Pimeä vihaa kaikkea lapsellista, leikillistä, hoivaavaa. Se täytyy työntää pois, hylätä arvottomana.

Kerroin terapeutille, että minun piti keskustella edellisen terapeuttini kanssa häneen kohdistuvista epäluuloistani. Olen aina tottunut luottamaan siihen, minkä oletin intuitioksi, vaikka sen luonne saattoikin olla joskus hämmentävän häilyvä. Nyt kun olen tietoinen sisälleni tiivistyneen pimeän motiiveista, en ole enää ollenkaan varma vaistoistani. Kuka korvaani oikeastaan kuiskailee, pitäisikö minun luottaa vai epäillä?

Terapeutti kysyi miksi en jatkanut työskentelyä entisen terapeutin kanssa, koska luottamussuhteemme vaikuttaa niin vahvalta. Kerroin, että se terapia sopi suorittavalle arkiminälleni. Aiempi terapeuttini suhtautui minuun miltei kollegiaalisella tasavertaisuudella, ja arvosti minua ammattilaisena. Tämä terapiasuhde sen sijaan on tarkoitettu sille pimeän eristämälle lapselle. Vaikka en halua sitä vielä kohdata, minulle on käynyt selväksi että ainoa tapa päästä lähemmäs yhtenäisyyttä on lapsen kautta. Tuo yhteys taas rakentuu kehon ja siihen kiinni hitsaantuneiden tunnemuistojen kautta. En voi koota itsestäni kokonaista minua, ennen kuin olen saanut luvan olla myös lapsi.

Terapeutti lähetti minulle sähköpostin, jossa muistutti minua jostain todella tärkeästä: kaikki tämä kaaos on oikeastaan vain loogisesti rakentunut selviytymismekanismi. Olen rakentanut sen suojakseni silloin, kun sitä tarvitsin. Nyt sitä ei enää tarvita. Se ei suojele vaan eristää, estää, satuttaa. Minä voin, ja minun täytyy päästää irti.

Helpotuksen tunne oli suunnaton. Minun ei tarvitse enää jaksaa jatkaa tätä sairasta piilosillaoloa, taistella kaikilla rintamilla, olla asemasodassa itseni ja maailman kanssa. Voin laskea aseeni ja astua esiin. Rauhan aika vetää uudet rajat sinne, missä niiden alun perin olisi kuulunutkin olla.

Silloin minä olen tässä, minä saan olla tässä. Todellisuus syleilee minua ja minä olen todellinen, minä näen, kuulen, tunnen sen niin kovin kirkkaasti.

Silloin minäkin olen ihminen.