Kuinka paljon pitää puhua, että asiat muuttuu? Määrällä ei ole merkitystä jos kukaan ei kuule tai sinulla ei ole peiliä tai kukaan ei ymmärrä. Parhaimmillaan terapeutti on sinulle tuota kaikkea.
Minun kohdallani prosessi on edennyt niin, että olen aika tunteettomasti kertonut kokemuksiani. Pikkuhiljaa joku osa on tuonut esiin oman tapansa ilmaista kokemus eli tunteen. Enimmäkseen tunne on ollut suru; olen oppinut itkemään minulle tapahtuneita pahoja asioita. On myös ollut vihaa tekijöitä kohtaan, olen oppinut sijoittamaan syyllisyyden ja häpeän niille keille se kuuluu. Olen kysynyt mikä on ahdistuksen takana ja löytänyt pelon, olen kysynyt mikä mitä pelkään juuri nyt? Usein taustalta löytyy ihan konkreettinen uhka mutta myös pelkoa, että minulle nauretaan ollaan vihaisia tai hylätään. Olen kuin murtovedessä, jossa sekoittuu suolainen ja makea vesi; minulla sekoittuu todellinen minuus ja suojautumismekanismit. Edelleen oleminen minuna on henkeäsalpaava kokemus. Olen huomannut etten olekaan sellainen mitä minulle on syötetty lapsuudesta lähtien sanoilla ja teoilla. Minun ei tarvitsekaan mielistellä ja alistua saadakseni jotain, koska minä riitän näin. Tämä ei sulje pois sitä ettenkö tarvitse apua ja tukea, mutta näitäkin minulla on oikeus saada ihan tällaisena. Eikä tämä tarkoita myöskään sitä, että olisi vallitseva olotila, kuten sanottu olen murtovedessä.
Nyt olen siis alkanut tunnistaa tukahdutettuja tunteita ja tuntemuksia, jotka ovat varastoituneet kehooni. Huomaan kaipaavani puhumisen rinnalle yhä enemmän kehollisia purkukeinoja. Kirjoittaminenkin saa aivan uusia tasoja, ja tunteenvälittäminen muodostuu tärkeämmäksi kuin itse kamalien kokemusten jakaminen. Toki niillekin on tilaa; haluan kertoa tarinani että tiedätte mistä tulen. Ja miten tunteita edes osaisin sanoittaa tai ilmaista kun en ole niitä koskaan saanut oppia tai ilmaista?
Minulla on myös psyko-fyysinen fysioterapeutti. Eilen osasin ensikertaa näiden vuosien aikana kertoa miltä minun keho tuntuu tai ei tunnu. Tähän avasi mielen lukemani kirja Surun kartta. Traumakokemuksemme kirjan henkilön kanssa olivat eri, mutta tunnekokemuksemme ja kohtaamattomuus muiden taholta oli sama, myös kehollisuudessa oli samaa. Kosketti todella paljon mm lause Kaikkihan on hyvin sinä jäit henkiin. Näin en minäkään kokenut vaikka kävin lähempänä kuolemaa kuin hipaisu. Lisäksi se, että maailma ja ihmiset ympärillä jatkavat normaalisti vaikka itse on kokenut jotain todella epänormaalia. Fyssari otti vastaan minun ajatukseni ja luulen, että pääsemme yhdessä taas hiukan pidemmälle toipumisessa. Saattaisin tarvita jotain vielä voimakkaampaa kehollista, mutta tällä hetkellä ei ole varaa.
Kun hiljaisuus alkaa saamaan äänen, niin siihen sisältyy myös vaaroja ja vastuuta. Ei edelleenkään tarvitse loukata muita, täytyy löytää hienovaraisuus kertoa asioita läheisille; useinkaan ihmiset eivät halua kuulla totuutta, koska se on liian tuskallista myöntää. Mun pitää purra kieltä, koska olen paasaamiseen ja julistamiseen taipuvainen kun itse löydän totuutta, joka auttaa minua. Kirjoittaminen on siitä hyvä, että lukija voi napsia sieltä mitä haluaa ja heittää romukoppaan ne ajatukset, jotka ei itselle resonoi. Tämäkin on minun kokemus ja mielipide, mutta toki toivon että joku saa tästä inspiraatiota vertaistukea tai vaikka hyvän kirjasuosituksen.
Tämä tunteiden vapautuminen on alkanut näkyä myös unissa. Viime yönä näin unta, että äitini järjesti ylioppilasjuhlia sisarukselleni ja sinne tuli paljon vieraita. Minä itkin vuolaasti, että minun juhlia ei juurikaan huomioitu aikanaan. Tajusin kuinka paljon sellainenkin asia on minua on surettanut, ja kuinka se on osa laajempaa kokemusta vaille jäämisestä. Unessa minulla oli joku, jonka olkapäätä vasten itkin, todellisuudessa ennen terapiaa minulla ei ole ollut ketään. Olen nähnyt unia eksistä ja äidistä ja unessa olenkin sanonut heille mielipiteeni tai jopa pystynyt torjumaan väkivaltaa, mikä todellakaan ei ole ollut turvallista todellisuudessa.
Voisi luulla, että terapia lähenee loppuaan, mutta mielestäni työ jatkuu entistä tiiviimpänä. Nyt on löydetty tunteita ja niitä pitäisi oppia ilmaisemaan minuna, olemaan minä. En sano aikuinen, koska mielestäni aikuiset eivät ole kovinkaan usein järkeviä. Ehkä Ihminen on se mitä tavoittelen.