Kuluva vuosi on ollut minulle poikkeuksellisen raskas. Syitä sille löytyy monia. Täydellinen loppuun palaminen työssä, muutto uudelle paikkakunnalle ja fyysisen toimintakyvyn lasku. Tunne siitä, että minusta ei ole enää mihinkään, ei työhön, opiskeluun tai ylipäätään minkäänlaiseen normaaliin elämään.

Ja tietysti kaikkia koskettava korona. Maailmanlaajuinen pandemia, joka vaikuttaa kaikkiin ihmisiin kaikkialla. Tekee epänormaalista uuden normaalin. Ja niin vain kävi, että ensimmäistä kertaa 12 vuoteen päädyin osasto-hoitoon.  

Kynnys siihen oli valtava. Kuin useita metrejä korkea pystysuora muuri, jonka yli pitää kiivetä. Tai niin kuin leveä rotko, jonka toiselle puolelle on hypättävä. Harjoitella olemaan pelkäämättä. Sen myöntäminen että ei pärjää enää kotona omien oireidensa kanssa, on musertavaa. Koska, jos jotain disso– ja traumaihminen osaa, niin sen miten tulla toimeen oman psyykkisen järjestelmänsä kanssa. Vuosien harjoittelu auttaa kompensoimaan muistin aukkoja ja eri minätilojen vaihteluita niin, että ulospäin näkyy tuskin mitään poikkeavaa.

Mutta siinä vaiheessa kun ulospäin alkaa näkyä merkkejä, ollaan jo huonossa tilanteessa. Ongelmia elämänhallinnassa, itsestä huolehtimisessa, itsetuhoisuutta, nukkumisen ongelmia jne. Silloin on pakko myöntää, että tarvitsee apua. Jonkin aikaa pärjäsin tehostetun avohoidon turvin, mutta pian oltiin tilanteessa että osasto oli ainoa järkevä vaihtoehto. Ja mikä minulle oli erityisen tärkeää, se että menin vapaaehtoisesti, en pakotettuna.  

Kokemukseni aikaisemmista osastojaksoista ovat lievästi sanottuna negatiivisia. Olin silloin toki paljon nuorempi ja oirehdintani oli hyvin monimuotoista ja vaikeaa. Sain useita diagnooseja ennen sitä oikeaa, eli dissosiaatiohäiriö-diagnoosia. Lääkityksiä vaihdettiin niin tiuhaan, että koskaan ei tiennyt oliko joku oire lääkkeiden aloitus-, lopetus- vai yhteisvaikutusta. Myös psyykkisesti sairaan kohtelussa oli kyseisessä sairaalassa suuria puutteita. Minulla ei ollut voimia pitää omia puoliani, ja sitä käytettiin häikäilemättä hyväksi. Hoito oli parhaimmillaankin vain säilössä olemista, ja pahimmillaan todella piittaamatonta ja väheksyvää.  

Ymmärrettävästi osastohoitoon meneminen siis ahdisti minua suuresti. Olin lähestulkoon paniikissa ja valmiina juoksemaan karkuun taakseni katsomatta painaessani osaston ovikelloa. Hyvä, että en juossut. Pakeneminen kun tuottaa harvemmin toivottua lopputulosta. Vastaanotto osastolla oli onneksi inhimillinen, välittävä ja huomioiva. Takana on nyt useita viikkoja hoitoa, eikä minulla ole ollut kuin yksi negatiivinen kokemus hoidosta, ja sekin liittyy yhden ihmisen käytökseen ja henkilökemia-asioihin.

Mikä nyt sitten on toisin? Ollaan toki eri kaupungissa ja sairaalassa. Uskoisin myös että 12 vuodessa traumatietoisuus on lisääntynyt huimasti ja oirehdintaan osataan nyt suhtautua paremmin. Tietynlaisen hoitokulttuurin muuttuminen vie aikaa, mutta muutosta onneksi tapahtuu. 

Ja ehkä myös oma suhtautumiseni hoitoon on tällä kertaa erilaista. Ikää on enemmän ja tietoisuus omasta sairaudesta ja oireista on lisääntynyt. Vaikka välillä jollekin osalle iskee tunne, että täällä pidetään väkisin ja on ansassa, niin perusminä ymmärtää kuitenkin että me kaikki olemme turvassa. Ja ennen kaikkea, että meille halutaan vain hyvää. Parempaa vointia kohden ollaan onneksi menossa. Ja ehkä se kevätkin sieltä hiljalleen alkaa tulla.

kevät