On helpompaa puhua tekemisen ja toiminnan kautta. Tunnepuhe, se miltä minusta tuntuu, on äärimmäisen vaikeaa mulle. Siinä tulee helpommin nähdyksi, kuulluksi ja huomioiduksi, jotka ova nekin hankalia asioita kun toive on olla näkymätön. Samalla nousee pelko saada myötätuntoa.

Pelkään sitä, että sanon jotain väärin, tunnen jotenkin väärin tai loukkaan jotakuta tunteillani. Eihän se mene niin, nehän ovat minun tunteita, jotka ovat kaikki sallittuja ja oikeita siihen hetkeen. Mutta silti tunne suurta häpeää näyttää tunteita, varsinkin niitä vaikeita ja negatiivisia. Myötätunto tuntuu helposti sääliltä, vaikkei se tunteen vastaanotaaja, näkijä varmaan sitä tarkoita, ei hän varmaan sääli minua vaan on aidosti myötätuntoinen kokemuksiani ja tunteitani kohtaan.

Miksi se sitten on niin vaikeaa. johtuuko se tunnelukoista joita kannan? Tunnelukkoja löytyy ja kaikkihan ne sinne menneisyyteen peilaa. Tiedän omia tunnelukkoja ja niistä löytyy paljonkin selittävää, sille miksi tunteista puhuminen ja tunteiden näyttäminen on hankalaa minulle.

Minulla on nyt työn alla tehtävä, johon liittyy puhetta tunteista ja pitäisi kertoa ihmisille, miltä jokin asia tuntuu, se on äärimmäisen vaikeaa, koska siihen en ole tottunut. Olen aina siirtänyt tunteet sivuun ja ajatellut asioita järjen ja selviytymisen kautta. Tunteille ei ole ollut sijaa. Näissä tilanteissa pelkään eniten itkua, pelkään kun tulee tunteet esille alankin itkemään, enkä enää pysty kokoamaan itseäni jatkaakseni puhumista ja siitä nousee valtava häpeän tunne.

Haittaako jos joku näkee kun itken?

Mutta uskallanko niiden nyt tulla, uskallanko antaa niiden näkyä. Mikä riski siinä on? Mitä voitettavaa mulla on? Näitä asioita punnitsen päässäni kun pitäisi puhua tai näyttää tunteita, ne hankalatkin tunteet. Miten opin? Haittaako jos joku näkee kun itken? Pääni on täynnä kysymyksiä enkä tiiä onko näihin vastausta. 

On helppoa sanoa, että on väsynyt tai “ai, että oli mukavaa” kuin että sanoisi, kuinka ahdistaa tai olen todella surullinen. Pettymyksen, surun, vihan, hylätyksi tulemisen tunne, ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunne ovat niitä vaikeimpia tunteita minulle näytettäväksi. Olen joskus jotain näistä näyttänytkin ja ihan hengissä selvinnyt, joten ei ole mahdotonta oppia näyttämään omaa haavoittuvuutta.

Jään tätä asiaa opettelemaan ja oppimaan ja palaan tähän vielä. Koska koen, että puhuminen muun kuin tekemisen kautta, tunteiden ilmaisun kautta vapauttaa minua, kunhan uskallan ja näin ollen auttaa mua vielä eteenpäin.