Tunneli ilman loppua

“Aina niin iloinen ja nauravainen”

Olen lapsesta lähtien ollut todella iloinen ja nauravainen ihminen. Sellainen, joka auttaa toisia ja ajattelee ensin muita, sitten vasta itseään. Näin olen siis kuullut minusta sanottavan. Itse en kylläkään muista yhtään mitään. Voi olla, että lapsuudessani on tapahtunut jotain mikä on tuhonnut mua. Jotain minkä vuoksi olin yhtäkkiä niin ujo ja arka.

Kun mietin elämääni taaksepäin, tavallaan tuntuu että elämäni alkaisi vasta kun olin 13-vuotias. Muistan kun silloin siirryttiin yläasteelle. Paikkaan jossa elämäni tuhottiin.

Yläasteella mua alettiin kiusaamaan. Mua haukuttiin, tavaroitani heiteltiin, musta keksittiin asioita jotka eivät pitäneet paikkaansa. Aloin miettimään, mikä mussa on vialla kun juuri minua kiusataan? Mulle alkoi ilmestyä pahoja kuulo- ja näköharhoja. Ja sitten lähti liikkeelle erilaisten päihdytyskeinojen kokeileminen esim. vanhempien kolmiolääkkeiden ottaminen, tai kaasun hengitys. Muistan kuinka kokeilin kannabista ja sitten ammattikouluun siirtyessä aloin juomaan alkoholia. Mä vain halusin edes hetkeksi hyvän olon. Edes hetkeksi unohtaa kaiken. Toisena vaihtoehtona olisi ollut kuolema, koska en vain jaksanut enää olla huono.

“Olen epäonnistuja”

Mä aloin laihduttamaan, että näyttäisin paremmalta. Painohan oli silloin jo alipainon puolella, mutta kun luulin että kiusaamisen vika on minussa. Hiukseni värjäsin vetyperoksidi blondiksi, ja laitoin hiuspidennykset päähän. Meikkasin, että näyttäisin hyvältä. Tein kaikkeni, ettei minua kiusattaisi. Kuitenkin turhaan.

Ammattikoulussa pystyin olla 1,5vuotta, kunnes mä en vaan enää jaksanut mun elämää. Muistan kun sanoin itkien vanhemmilleni yhtenä aamuna “Mä en pysty mennä kouluun, oon niin rikki”. Se oli ensimmäinen kerta kun puhun tunteista tai pahasta olosta kenellekään. Pääsin samana päivänä psykologille koulun terveydenhoitajan kautta. Sen jälkeen en tervettä päivää ole saanut.

Diagnoosiksi sain vaikea psykoottistasoinen masennus, ahdistuneisuushäiriö. Jouduin suljetuille osastoille yli kymmenen kertaa 3 vuoden aikana, koska elämäni koostui harhoista ja itseni satuttamisesta. Itsemurhayrityksiä oli kymmeniä, ja tämän vuoksi saatoin asua vanhempienikin luona koska heitä pelotti. Lääkitys oli vahvimmillaan kun olin 18-19-vuotias. Mulla meni 7 eri lääkettä päivittäin, ja tabletteja oli otettava 17kpl / pv. Luonani kävi akuuttityöryhmä koska en uskaltanut poistua kotoa harhojen vuoksi.

Ajatukseni olivat tuolloin todella itseäni ruoskivia. En olisi halunnut elää, koska olin jo epäonnistunut niin pahasti. Edelleen koulukiusaaminen vaikutti ajatuksiini niin että kaikki oli aina mun syytä. Olinhan turha ja huono ihminen.

“Taistelija”

Kun täytin 20-vuotta, diagnoosini muutettiin paranoidiseksi skitsofreniaksi. Tällöin ajattelin, että hyvästi elämä, hyvästi unelmat. Mutta ei se niin mene. Mä olen edelleen se sama ihminen, joka olin lapsena ja nuorena. Mutta olen paljon vahvempi. Olen sosiaalisempi, ymmärtäväisempi, kiitollisempi. Osaan nauttia niistä elämän pienistäkin iloista.

Olen ollut pian 9 vuotta kotona parantumassa. Mutta kun loppu elämän työkyvyttömyyseläkepäätös saapui kirjeenä kotiin, niin en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai iloita. Tavallaan koko elämän tapahtumat menivät filminauhana pään sisälläni, olenko katkera vai kiitollinen? Nimittäin jos en olisi koskaan sairastunut, en olisi tämä nainen, mikä nyt olen. En tuntisi niitä ihmisiä, joita kutsun ystäviksi. En olisi oppinut tuntemaan itseäni näin hyvin. En olisi näin vahva psyykkisten asioiden kanssa.

Ei mennyt elämäni niin kuin sen lapsena suunnittelin. Mutta olen silti iloinen, että selvisin siitä kaikesta. Ja mikä on pääasia, olen tässä, elossa. Lääkkeinäkin menee nykyään vain masennuslääkkeet ja psykoosinestolääkitys. Vaikka mun jokaiseen päivään kuuluu luuloharhoja, väsymystä ja mielialan heittelyä, niin saan tehtyä paljon ihania asioita kuten musiikkia ja läheisten kanssa olemista.

Mikä parasta, olen vasta viime vuosien aikana tajunnut, että en ole yksin. Mulla on äiti ja isä, ketkä ovat tukeneet minua sairastumisesta lähtien. Minulla on mies, koira ja kissa. Sisaruksia ja iso suku. Sekä paljon ihania ystäviä.

Qq

Vaikka olenkin tunnelissa ilman loppua,

voin sytyttää valon tänne

ja nauttia elämästä.

– suspuss –

Kuvat https://www.pexels.com/fi-fi/@kasuma