Siinähän minä olin koko ajan ollut, kaikkien nähtävissä ja kuitenkaan kukaan ei minua nähnyt. Olin Magdaleena, jolla oli pupuja pöydän alla. Olin pieni tulitikkutyttö, joka lämmitteli tulitikun loimussa ja näki liekissä unelmia, joita ei koskaan saavuttaisi. Olin nokkela neiti etsivä, joka sai pahikset kiikkiin. Olin Tuomon ja Orvokin esikoinen, äidin kainalossa lehtikuvassa, vuoden ensimmäinen lapsi. Mitä sitten olin? Mitä minulle tapahtui? Missä olin?

Kierrätettävä käyttötavara, sitä minä olin. En silloin tapahtumien keskipisteessä tiennyt, että jotkut kokemani asiat saisivat tulevaisuudessa tuntemaan kipua pahoinvointia halua kuolla häpeästä, liian tuskallista muistaa. Olin hauska rento reilu. Ajankuvaan ei kuulunut udella mitä me lapset teimme öiseen aikaan kadulla. Tai siis ketään ei kiinnostanut mitä minä tein. Toki minusta oltiin kiinnostuneita, jo täysi-ikäiset nuoret miehet, jotka tarjosivat kyytiä ja viinaa. Eye of the tiger soi Nissanin mankasta tai Eppujen Pimeyden tango transitissa. ”Vaihtuu päivä yöksi kaupungin. Jälleen helmoistani löydän tuon synkän kaverin, joka uhriansa ainoaa mua seuraa  mua vainoaa…” Taas yksi tupakansavuinen yö lapsena aikuisten kyydissä.

Maineeni ei seurannut muuttojen mukana ja minulla olisi ollut mahdollisuus aloittaa alusta, uutena erilaisena. Minä olin kuitenkin tottunut saamaan läheisyyttä toivoa rakkaudesta vain miellyttämällä mielistelemällä antautumalla, helppo, sitä minä olin. Ketään ei tosin naurattanut kun yritin hukuttautua Joensuussa virtaavaan jokeen. Kukaan ei tiennyt, että minua inhotti olla kotona isäpuolen limaisen katseen alla. Kuka helvetti sellaista selvin päin kestäisi!

Koulussa loistin. Kukaan ei tiennyt sielläkään mitään. Paitsi ehkä ysiluokan äikän ope. Katselin kuraattorin ovea, mutta se oli sellaisille, joilla oli vaikeuksia koulussa, ja se oli ainut paikka missä minulla ei ollut vaikeaa. Olin jo silloin monta eri roolia. Ne tulivat aivan luonnostaan, ei mun tarvinnut mitään esittää. Se vaan oli sellaista. Usein mietin pelastusta, mutta en keksinyt mitä se voisi olla. Ei mulle kukaan kyllä kertonutkaan mistään mitään. Minulle kaikki oli sitä mitä ja miten sen näin ja koin. Tuska oli asia, jota en osannut käsitellä. Yritin jopa tainnuttaa itseni kuristamalla, ja join ja join vaikka olin lapsi, teini mutta silti lapsi. Kun ei lupaa kysytty niin en älynnyt kieltäytyäkään.

En kuulunut mihinkään ja silti olin vaikka missä. Kaikki päättyi kuitenkin tavalla tai toisella kurjasti. Mitä sitten, koska kukaan ei nähnyt minua.

Mikä sai minut kirjoittamaan? Ystävä vuosikymmenten takaa laittoi viestiä ja kysyi kuulumisia ja pyysi anteeksi kovia sanojaan. En edes muista mitä sanonut. Todennäköisesti haukkunut kun kännissä örvelsin hänen nelikymppisillä, sukulaisia paikalla ja muita ystäviä. Siitä tuli mieleen ettei hänkään koskaan nähnyt minua oikeasti vaikka tiesi kotioloista. Olin vaan sekoileva sekopää, joka ei muuta osaa. En voi syyttää ketään sokeudesta, tietämättömyydestä ehkä vähän. Joka kerta kun mut tuomittiin se sattui. En edes tiennyt miksi, mutta sattui. En se minä ollut.

Edelleen koitan etsiä syytä itsestäni. Oliko minulla sittenkin joku rakastava ihminen, mutta minä olen vaan niin mahdoton etten sitä tajunnut? Ihmisiä tuli ja meni, niitä oli helvetisti, mutta oliko ketään kuka halasi ja sanoi kaikki järjestyy. Olihan niitäkin tietysti, mutta ei ilmaiseksi. Yksikin pomo oli huolissaan että kuka minusta pitää  huolta, ja pikkujoulun lomassa hän piti todella huolta, ainakin omista tarpeistaan. Olin täysi-ikäinen ja säihkyvin silmin otin huomion kiitollisena vastaan. Kyllä minusta olisi tähänkin suhteeseen, ja olikin koska kesti vain illan. Mikä tai kuka minusta oli tehnyt tällaisen? Olin jo aivan lapsena aikuinen. Itseoppinut rakkauden ammattilainen.

Inhoan itseäni, ei vihaan itseäni. Jostain nousee taas Kolea, haluaisi ottaa ohjat, sylkeä maailman ja kaiken kauniin päälle. Ällöttää kaverilla kuva kissankelloista facebookissa. Vittu mitä tekopaskaa. Tänne sitä rumuutta että pystyisin hengittämään. Minä uppoan, kaikki hajoaa, en pysty pitämään palettia kasassa. Olin kuin olinkin mokannut velkajärjestelyn maksuissa, en tiedä riittääkö, että hoidin väliin jääneen maksun.Olen niin kovasti koittanut pitää kaikki pallot ilmassa, mutta paskat sieltä se huolimaton typerys taas löytyi. En ollut luottamuksen arvoinen, mokasin. En tästäkään voi syyttää kuin itseäni. Okei voisin ajatella, että onhan tässä ollut kaikenlaista, mutta näin tulee aina olemaan, en pääse eroon menneisyyden vaikutuksista. Tunnen taas olevani feikki. Kaikki hölötykseni hienot ajatukset oivallukseni aivan paperia, vain tulitikun raapaisu ja ne on tuhkaa. En edes ehtinyt lämmitellä käsiä , näin vain vilauksen mahdollisuuksista liekissä. Voimat loppuu, eikä se hämmästytä minua, niin käy aina.

Lapset luottaa minuun, se ahdistaa. PTSD on kavala, se iskee milloin huvittaa. Pitäisikö minun todeta, että jaahas tämmönen prosessi nyt sitte. Edelleen vaikea sanoa, että voin huonosti. Eikä kukaan mun nahkoihin pääsekään. Arveluttaa se leirikin kun toiset vaikuttavat niin herttaisilta ja mä oon tämmönen saatanan rähjäke, ellen sitten ole piilossa. Voisin olla kaapissa kuunnella valppaana uhkaa, jäädä sinne, koska sieltä minua ei koskaan löydetty. Vessasta kyllä murrettiin lukko ja sit tuli remmistä vain muutaman tupakan tähden.

Mä en vaan osaa.

Teksti aiemmin kesältä. Kolea on yksi moodeistani, joista kerron myöhemmin