kun menneisyys nousee nykyhetkeen

Kun jokin traumasta muistuttava asia eli triggeri nostaa menneisyyden kokemukset koettavaksi nykyhetkessä, nuo kokemukset tuntuvat hyvin todellisilta. Elän uudestaan sitä vanhaa tilannetta tässä hetkessä. Erilaiset vastaantulevat tilanteet ja ihmiset nostavat minussa pintaan asioita, jotka kaipaavat kohtaamista. Peilaan itseäni ympäriltäni. Näen toisissa ihmisissä sitä, mitä pystyn itsessäni näkemään ja vastustan sitä mitä vastustan itsessäni. Näen maailman ja toiset ihmiset omien silmälasieni läpi.  

Muistanko kysyä, että mitä tämä kertoo minusta sen sijaan että kaikki huomioni olisi toisissa ihmisissä. Monesti jos emme tiedä jotakin, tulkintamme on ennemmin negatiivinen kuin positiivinen. Yritämme kai pysyä turvassa sillä tavalla. Vaikenemme ja pakenemme, kun turvaa toisi kohti meneminen, kohtaaminen ja puhuminen. Kohtaaminen vaatii turvaa ja läsnäoloa, kykyä rauhoittaa itseä, puhua ja kuunnella ilman vastakkainasettelua niin että kaikkien kokemukset voivat olla olemassa sellaisenaan. 

Kokemukseni mukaan on apua, jos samanaikaisesti traumatunteen aikana pystyn tuomaan huomiotani tähän hetkeen ja turvallisuutta tuoviin asioihin. Siitä on hyötyä, jos pystyn kyseenalaistamaan vanhat tulkintani ja uskomukseni. Ovatko ne enää totta tässä hetkessä, vaikka tuntuvat tosilta. Se on minulle totta mihin uskon ja sen on mahdollista muuttua, jonka olen valmis muuttamaan.  

Oleellista triggeröivien tilanteiden kanssa selviämisessä on kuitenkin ensin kyky rauhoittaa omaa hermostoa. Se on monesti ensimmäinen askel, tuoda turvaa. Hermoston rauhoittaminen ei ole järjen asia. Kun kehon ja mielen reaktiot saa rauhoitettua voi huomata, ettei ehkä olekaan oikeastaan mitään hätää. Tuntui vaan voimakkaita tunteita, keho oli yli- tai alivireystilassa. Ehkä syntyi salamannopeita tulkintoja joidenkin vanhojen haavojen kautta, ja keho ja mieli hälyttyivät hetkessä, ennen kuin järki ehti väliin. 

triggeröivien tilanteiden kohtaaminen

Moniko ihminen oikeastaan tunnistaa, milloin tapahtuu triggeröityminen ja jotain vanhaa haavaa nousee pintaan ja milloin kyse on jostain enemmän tähän hetkeen liittyvästä? Oma kokemukseni on, että silloin kun on päällä voimakas tunnetila, on vaikeaa tehdä tilannearviota. Voi myös olla vaikeaa antaa aikaa itselle rauhassa kohdata tunteita sen sijaan, että toimii harkitsemattomasti omasta tunteesta käsin. Kun on paljon traumaa, tuntuu välillä melkoiselta salapoliisityöltä selvittää omien tunteiden alkulähteitä. Niin monen suojakerroksen alla kipeät asiat ovat ja sieltä tunkeutuvat pintaan ennakoimattomasti ja ilman selityksiä. 

Joskus olen puhunut triggeröineistä tilanteista ihmisille, jotka eivät olekaan ymmärtäneet, miksi olen reagoinut niin voimakkaasti ja tietyllä tavalla. Silloin olen kokenut valtavaa häpeää ja ajatellut että minun reaktiossani on jotain vikaa. Niinhän ei kuitenkaan ole, vaan toinen ei tavoita siinä hetkessä minun kokemustani asiasta. Ehkä en itsekään ole aina sitä tavoittanut. On myös vaikeaa selittää asioita ihmiselle, jolla ei ole riittävää ymmärrystä traumoista.  

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että en aina voi käydä triggeröiviä tilanteita läpi niihin osallistuneiden ihmisten kanssa. Eivät kaikki halua tai pysty siihen. Omat tunteet voivat nousta niin voimakkaina, että toisen kohtaaminen on mahdotonta. Voi tulla esimerkiksi jonkinlainen paniikki- tai torjumisreaktio 

Lapsena ei ole ollut keinoja ymmärtää itseä ilman että joku toinen ensin auttaisi siinä. Auttaisi kokemaan, tunnistamaan ja sanoittamaan tunteita turvallisesti kanssasäädellen. Kun näin ei ole ollut, se on synnyttänyt häpeää siitä ettei tule nähdyksi ja ymmärretyksi. Tuo häpeä on itselläni ollut myös aikuisena hyvin voimakasta hetkissä, joissa olisin toivonut tulevani kuulluksi, mutta en olekaan tullut ymmärretyksi. On myös satuttavaa, jos vastassa on täysi vaikeneminen, torjuminen tai jopa hyökkääminen. 

Joskus triggeröivät tilanteet voivat johtaa ihmissuhteen päättymiseen tai etääntymiseen. Sekin kuuluu elämään niin kipeältä kuin se joskus tuntuukin. Tilanteet voivat nostaa esiin toistuvia kaavoja tai traumoja hyvinkin syvältä, joiden kohtaaminen vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Ajattelen että ihmissuhteissa jokainen osapuoli on vastuussa omista tunteista ja niiden kohtaamisesta. Käytännössä tämä ei tunnu yhtä yksinkertaiselta mitä teoriassa voisi kuvitella. Tarvitsemme toisia ja toisten myötätuntoista läsnäoloa, mutta myös kykyä itse tuoda turvaa omien tunteiden kanssa olemiseen.  

Kun on itse turvassa, turva välittyy myös ympäristöön ja tekee tilaa myös muille olla sellainen kuin on. Ei ihan helppoa opetella, kun taustalla on kehityksellistä traumaa. Kun aloin kohtaamaan omia traumoja, olin alkuvaiheessa täysin toisilta saamani kannattelun varassa. Vähitellen oma sisäinen turva on kasvanut ja toivottavasti yhä kasvaa. 

Paljon syyllisyyttä ja häpeää tuntevana minun täytyy aina uudestaan muistuttaa itselleni, että saan olla epätäydellinen ja keskeneräinen, saan epäonnistua mutta saan myös onnistua. Saan opetella ja oppia. Saan olla myös luokittelematta tilanteita ja lopputuloksia onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Entä jos ne kaikki ovat vain tilanteita oppia ja aina voi yrittää uudelleen, tilanteet aina jatkuvat jotenkin ja johonkin suuntaan.

Armollisuus ja rehellisyys tuo turvaa. Asioista voi keskustella ja tarvittaessa pyytää myös anteeksi jos on tapahtunut loukkaantumista. Entä jos voisimme myös sanoa toisillemme että en ymmärrä sinua vielä, mutta haluaisin ymmärtää, voisitko kertoa lisää.