Terapeutti pyysi jossain vaiheessa listaamaan triggereitä, että voitas sitten käydä niitä yhdessä läpi. Paljastui kuitenkin, että niitä on ääretön määrä ja lähes päivittäin löytyy joku uusi. Lähinnä nyt etsitään keinoja ettei triggerit sais enää ajatuksia loputtomalle laukalle. Dissoilun vähentyessä terapian myötä on elämästä tullut paljon raaempaa. Edelleen uppoudun ja hupsahtelen kun olo käy erityisen hankalaksi, eli saan kauhukohtauksia jos joku tai jokin muistuttaa pahimmista traumoista. Oireita on myös huimaus vapina pahoinvointi hikoilu aivosumu kivut puutuminen ja kaikkea mahdollista.
Mä en nää tällä hetkellä altistamista hyvänä keinona koska vointi on jo valmiiksi huono. Enneminkin päivään valmistautuminen alkaa jo herätessä, pahimmassa tapauksessa yöllä mikäli painajaisia.
Triggereitä en voi siis välttää. Kuinka sitten selviän? Suoraan sanottuna en tiedä itsekään.

En pysty suojautumaan mitenkään; aivan sama missä olen tai kenen kanssa. Edes koti ei ole turvapaikka, koska lapsuudesta lähtien kaikki pahimmat asiat ovat tapahtuneet neljän seinän sisällä. Vaikka nykyisessä asunnossa ei ole tapahtunut mitään pahaa, niin en koe turvaa. Traumat ovat todellakin minussa olinpa missä vain. Tuntemukset ovat todella kehollisia ja siitä onkin seurannut kierre, että tarkkailen oireitani. Tarvitsisin todennäköisesti enemmän tukea, mutta resurssit on mitä on. Matkan alussa minulla oli tukihenkilö, mutta tietenkin minun piti tehdä asioita yli voimieni ja sain kehuja kuinka hyvin pärjään. Todellisuudessa olin aivan hajalla kaikesta suorittamisesta. Ajattelin, että olen läheisillenikin velkaa kaikki menetetyt vuodet, joo hullua. Nyt olen oppinut terapian myötä rajaamaan hieman, mutta edelleen mut saa ylisuorittamaan. Hävettää sanoa, etten jaksa tai pysty. Aiemmin ei ole ollut edes vaihtoehto kieltäytyä mistään. Koen siis häpeää ja syyllisyyttä kun en pysty hallitsemaan triggereitä. Olen esimerkiksi inhonnut niin paljon kosketusta, että jopa lapsenlapsen kutitus on saanut minut voimaan pahoin, en voinut pitää kissaa kun sen hellyydenosoitukset oli minulle liikaa. Joskus oman äänen kuuleminen saa ahdistuksen aikaan. Tervehdin bussikuskia ja syke nousee hävettää, olen typerä. Ja tietenkin jopa tämän kirjoittaminen triggeröi, paljastan jotain itsestäni julkisesti. Tämä on ensimmäinen julkaisuni ja jos kovin alkaa ahdistaa niin voi olla myös viimeiseni. Onneksi tutkija minäni, joka osaa olla asiallinen ja analyyttinen on nyt enemmän vallalla, eikä esimerkiksi Kolea joka olisi arvostellut kaikki ja kaikkea itseä unohtamatta. Ehkäpä joskus kerron eri moodeistani enemmän, mutta se on sitten uusi tarina se.