Olin muutaman vuoden ikäinen todistaessani perheväkivaltaa kotini ulkopuolella. Tästä sai alkunsa syvä perusturvaan liittyvä trauma, joka on tavalla tai toisella ohjannut elämääni. Vaikka nämä tapahtumat tapahtuivat oman kotini ulkopuolella, katson koko ydinperheeni olleen vastuussa siitä, että päädyin tämän draaman keskiöön.
Tällä kirjoituksella haluan tuoda huomiota perheiden sisäiseen kommunikointiin – tai sen puutteeseen – sekä lapsen asemaan ja kehitykseen traumatisoivien kokemusten ja ympäristön keskellä.

varhainen trauma loi syvää häpeää

Lapset oppivat omat rajansa heitä ympäröiviltä aikuisilta ilman minkäänlaista kykyä kritisoida tai kyseenalaistaa auktoriteettejä. Väkivalta ja seksi liittyvät toisiinsa hyvin pitkälti siinä mielessä, että molemmat kiihottavat ihmisessä samoja alkukantaisia reaktioita. Kyse on eloonjäämisestä. Tasapainoisesti kasvanut ja kehittynyt aikuinen pystyy erittelemään nämä reaktiot ja ymmärtämään mitä tapahtuu, toisin kuin pieni lapsi, joka ei ymmärrä muuta kuin hänet vallaneen voimakkaan tunnetilan, jota on sekä vaikea hallita että liki mahdotonta ymmärtää tai selittää ympäröivälle maailmalle.

Koen väkivaltaisen uhkatilanteen todistamisen pienenä lapsena avanneen tietoisuuteni tavalla, joka elämäni alkuvuosista lähtien on vaikuttanut vahvasti kehitykseeni tasapainoiseksi ihmiseksi. Vaikka monet kriisialueilla elävät ihmiset kokevat vastaavaa lähes päivittäin, en pysty rinnastamaan omaa kokemustani täysin heidän kokemaansa. Syy siihen piilee siinä, että kriisialueilla tapahtuva väkivalta on kaikkien tiedossa ja vaikuttaa yhteisöllisesti, jolloin tuo trauma on suuremman yhteisön jakama. Vertaisuus on jokapäiväistä arkea. 

Perheväkivaltatilanteessa väkivallasta vaietaan siihen liittyvän syvän häpeän ja stigman takia. Minun tapauksessani vanhempani jättivät minut luottamiensa ihmisten käsiin. He eivät siis olleet tietoisia siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä olin todistanut. Muistan äitini useita kertoja kysyneen minulta mikä on hätänä, kun vahvasti ylireagoin pieniin ärsykkeisiin. Pienen tytön mieli sulki traumaattiset tapahtumat alitajuntaan, enkä osannut sen kummemmin kertoa tapahtuneesta vaan ainoastaan itkeä syvää emotionaalista haavaa, joka oli syntynyt tästä hylätyksi tulemisen kokemuksesta ja väkivallan todistamisen aiheuttamasta pelosta.

Varhaisen lapsuuden trauma avasi tietoisuuteni asioille joita olin liian nuori ymmärtämään tai käsittelemään.

Äänettömät hätähuudot JOITA KUKAAN EI TUNNISTANUT

Muistan olleeni varhaisesta lapsuudesta saakka hyvin herkkä tietyille ärsykkeille. Television väkivalta pelotti, kauhuelokuvia en voinut sietää, ne herättävät minussa edelleen vahvoja pelkoreaktioita, jotka muuntautuvat aggressioksi ystävieni nauraessa tunnereaktioilleni. Hekään eivät koskaan ole voineet aavistaakaan, että nuo reaktiot ovat pienen tytön tunnemuistoja kokemuksista, jotka olivat todellisia ja pelottavia. Siksi en voi tai halua katsoa kauhua viihteen kannalta.

Traumatisoivista tapahtumista lähtien muistan olleeni hyvin seksuaalinen ja seksuaalisen käyttäytymiseni alkaneen päiväkoti-iässä. Asia ei helpottunut kasvaessani vanhemmaksi, vaan nämä tuntemukset vain voimistuivat, samoin kuin niitä seurannut häpeä.

Pelkoreaktioiden lisäksi myös seksi ja seksuaaliset ärsykkeet ovat aiheuttaneet minussa vahvoja reaktioita. Traumatisoivista tapahtumista lähtien muistan olleeni hyvin seksuaalinen ja seksuaalisen käyttäytymiseni alkaneen päiväkoti-iässä. Muistan tunteneeni häpeää omasta käyttäytymisestäni, tiedostin tekeväni väärin vaikka reagoinkin vaistomaisesti kiihottaviin tilanteisiin ja televisio-ohjelmiin. Asia ei helpottunut kasvaessani vanhemmaksi, vaan nämä tuntemukset vain voimistuivat, samoin kuin niitä seurannut häpeä. Ajauduin eräänlaiseen tunnekierteeseen, haitallisen käyttäytymismallin syöveriin.

Aikuisiällä, ihan viimeisten vuosien aikana, olen saanut vastauksia minua askarruttaneisiin kysymyksiin omasta käytöksestäni. Olen ymmärtänyt, että trauma voi aiheuttaa sen, että pieni lapsi alkaa seksuaalisesti tyydyttää itseään. Tämä on eräänlainen lohtureaktio, jolla lapsi pyrkii hakemaan helpotusta ylivirittyneeseen tai ylikiihottuneeseen tilaan. Ymmärrys siitä, että oma käyttäytymiseni on johtunut hyvin pitkälle alkukantaisista reaktioista, on tuonut helpotusta tunne-elämäni hallintaan, lisännyt itsetuntemustani, sekä vapauttanut minua häpeän tunteista.

TRAUMA VOI ESTÄÄ TERVEEN ITSETUNNON KEHITTYMISEN

Omien rajojen tunnistaminen ja niiden asettaminen on ollut pitkä tie. Vasta yli kolmekymppisenä olen oppinut pitämään kunnolla kiinni siitä, miten haluan ja sallin minulle puhuttavan, miten, milloin ja kuka minua saa koskettaa. Rajojani on rikottu lukuisia kertoja tavoilla, jotka ovat aiheuttaneet sen että esimerkiksi seksuualisessa käyttäytymisessäni myös aikuisiällä olen toiminut vastuuttomasti ja sallivasti silloinkin, kun todellinen aito minä ei oikeastaan olisi halunnut seksiä vaan läheisyyttä ja hellyyttä.

Pieni lapsi oppii omat rajansa vanhemmiltaan ja huoltajiltaan. Mikäli emme kunnioita lapsen rajoja, hän oppii ettei hänen rajoillaan ole merkitystä. Tämä on syvästi ihmisarvoa ja ihmisen itsetuntoa loukkaava seikka, joka meidän on tiedostettava nyt luodaksemme tilaa tulevaisuuden sukupolville kasvaa turvallisemmassa ja itseään kunnioittavassa ympäristössä. Tunnetaitojen opettaminen lapselle lähtee omasta itsetuntemuksesta ja omien tunnetaitojen opettelusta.