SULJETTU SUU
Aikuisuuteen asti piilotin kaiken itseltäni ja muilta. Ajattelin että kokemani väkivalta eri muotoineen oli jokin ajanjakso elämässäni, joka vain sattui olemaan hieman rankka ja tuli unohtaa. Vasta sairaalaan joutuessani aloin käsittämään edes jollain tasolla sitä mitä kotona ei olisi saanut tapahtua. Olin tuolloin 20-vuotias. Pidin kaiken sisälläni mutta olin itse oman menneisyyteni tositapahtumiin (epäsuorasti) perustuva näyttämö. Yritin tuhota itseni mitä graaveimmilla tavoilla mutta en puhunut vaan suljin kaiken pois. Olin oppinut olemaan puhumatta, kuten jo lapsena kun minulta kysyttiin, ”Onko sulle joku tehny jotain pahaa?”
PELKOA JA VÄLIRIKKOJA
Tiedän, että vanhempani kokevat syyllisyyttä siitä, millaiseksi minun ja sisareni lapsuus muodostui. En pysty juurikaan käymään enää heidän luonaan. Viimeksi istuessani autossa pihan vieressä kehooni iski ensin pelko ja tämän jälkeen dissosiaatio. En päässyt autosta ulos. Ei minun kyllä tarvinnut ajaakaan. Jouduin kuitenkin istumaan vielä useamman tunnin autossa isäni kanssa, kun eräs käytännön asia oli hoidettava toisesta kaupungista. Ajokeli oli huono eikä oloani helpottanut yhtään isäni pelottelu liukkaasta kelistä ja sitä myötä kasvaneesta riskistä törmätä rekkaan. Tätä kirjoittaessa tuntuu järjettömältä että jouduin kuuntelemaan tuollaista. Olen edellisen kerran ajanut itse vanhempieni autoa viime syksynä ja isäni sattui olemaan tuolloin kyydissä. En juurikaan pelännyt – minulla oli tuolloin itselläni turvallisuudesta vastuu ja ohjaus.
Sisareni ja minun välit ovat huonot. Sisareni halveksii minussa sitä, että en ole antanut vanhemmilleni anteeksi. Olen saanut myös painostusta tästä niskaani. Muutamia vuosia sitten välimme olivat hetkeksi lämmenneet ja saimme yhden viikonlopun ajaksi jonkinlaisen yhteyden. Istuimme ravintolassa ja puhuimme ensimmäistä kertaa lapsuudestamme. Tarjoilijakin tuli jossain vaiheessa kysymään, että onko kaikki hyvin. Olimme itkuisia mutta kyllä – kaikki oli hetken aikaa hyvin. Olin jopa luottanut ja näyttänyt erään tuolloin kirjoittamani tekstin hänelle. Ehkä hieman ihmettelin, kun hän lupaa kysymättä lähetti sen omaan puhelimeensa. Laitoin sen kuitenkin muutaman oluen piikkiin. Seuraavalla viikolla hän oli lähettänyt tekstini isälleni.
JA NE TUNTEET
Koen tänä päivänä myös paljon surua – jopa sääliä – katsoessani vanhempiani. Näen heissä myös ajoittain yritystä: olen saanut käytännön apua ja äidin kanssa sen harvakseltaan kerran puhelimessa puhuessani hän tuntuu olevan kiinnostunut asioistani. Pari viikkoa sitten puhelimessa hän kertoi lukeneensa jokin aika sitten erään sanomalehtiartikkelin joka oli liittynyt omaan alaani. Hän kertoi miettineensä, että onkohan tuo sitä mitä H tekee. Suorastaan hieman hämmennyin ja jopa liikutuin. Lisäksi hän tiesi, että minulla oli tehty sairaalassa lääkemuutoksia. Hän kysyi, että onko ne mennyt hyvin. Lisäksi hän totesi, että hyvä että se mikä ei auta lopetetaan ja se joka auttaa niin lisätään. Äitini kanssa olemme käyneet paljon asioita läpi jo muutama vuosi takaperin ja tämän jälkeen ne pahimmat kuilut välillämme paikkaantuivat niin hyvin kuin ne paikattavissa on.
Kipuilen tällä hetkellä lapsuuteen kohdistuvista tunteista vihan, raivon(suorastaan aggressiivisuuden), surun sekä vanhempiin kohdistuvan säälin sekavassa ja ahdistavassa pyörässä. Eikä ole mitenkään helppoa, kun iso osa tunteista menee erilleen osilleni. Tiedän myös jollain lailla, että rakastan vanhempiani kaikesta kokemastani pahasta huolimatta; toivon, että kumpikin heistä voisi joskus vielä käsitellä omat traumansa ja saada rauhan sekä elämässä että itsensä kanssa.
Silloin, kun tunnen sääliä ja surua katsoessani rikkinäistä perhettäni, koen jonkin verran syyllisyyttä siitä vihasta ja (mielen sisäisestä)aggressiivisuudesta joka on myös erittäin voimakkaasti läsnä. Olen ristiriidassa. Olen jo tarpeeksi ristiriidassa osieni kanssa. Tuntuu, että tämä(kin) on liikaa yhden ihmismielen käsityskyvylle. Mutta totta helvetissä minä olen myös vihainen – aivan syystäkin.
kovin pitkältä kivuliaalta se tuntuu
minun matkani ajoittain kohtuuttoman ruma
minun onnekseni ei ole tietä takaisinkaan
eikä ole ollut sitä karttaa
olisin niin tarvinnut
sellaisia kun ei jaettu ei minulle ei vanhemmille
mentiin sokeana hullun kiilto luomien alla
ei avattu silmiä ei otettu vastuuta
sinun pitäisi mennä sijaiskotiin sanoit
ja samalla ääneen sen minulle kotia paremman paikan
olisin niin tarvinnut
tiesin minä olen viallinen paha kelvoton tyttö
eikä niin olisi tarvinnut
sillä vastuu oli sinun
Mutta silti sinun vastuu lapsen vastuu
eikä niin olisi tarvinnut
ottaa vastuu antaa jonkun muun hoitaa lastasi
olisi ollut oikein
olisin niin tarvinnut
mutta en minä karttoja tarvinnutkaan
olen oppinut kaivamaan raivaamaan pimeässä
niin hirvittävän syvälle
ei olisi tarvinnut
mutta onneksi myös eteenpäin ja takaisinkaan ei pääse
ja niin on hyvä
mennä eteenpäin hiljaa rauhassa
yrittää toistaa muistaa kaikki on ohi
löydät turvan
koska se on
YRITÄN LUOTTAA PROSESSIIN
Olen lähdössä toiseen kaupunkiin lähikuukausien kuluttua. En koe, että pakenisin. Ajattelen enemmänkin, että minun on lähdettävä rauhallisimmille vesille käymään läpi omaa myrskyäni.
En ole voinut pitkiin aikoihin hyvin. On kuitenkin tapahtunut myös onnellisia, isojakin asioita viime aikoina jotka antavat voimaa matkalleni. Lisäksi minulla on paljon hyviä ihmisiä ympärilläni. Vaikka viime aikoina on ollut aika toivoton olo toipumisen suhteen, haluan jatkaa enkä aio luovuttaa.
Ei me luovuteta, emmehän?
Viimeisimmät kommentit