Trauman jäljet parisuhteessa

Anna-lehden Facebook sivuilla osallistuin keskusteluun, jossa pohdittiin, onko rakkaus tunne vai tahtotila. Aihe jakoi mielipiteitä eri suuntiin. Kommentoinnin innoittamana ajattelin jakaa ajatuksia myös Traumamatkan lukijoiden kanssa.

En ole koskaan ollut hyvä parisuhdeihminen. Parisuhdemallini opin turvattomassa varhaislapsuuden kasvuympäristössä, jossa edellytyksiä turvalliselle kiintymyssuhteelle ei ollut. Oivalsin tämän vasta aikuisena terapiassa.

Terapiaa ennen olin ja elin tunteiden tuuliviirinä. Se tarkoitti sitä, että oli paljon lyhyitä suhteita. Terapian myötä ymmärsin, että hajotin itseäni hyppäämällä alvariinsa uusiin suhteisiin. Kaikki tämä ainoastaan rakkauden nälässä. Vain huuma ja kiima lakanoiden välissä olivat rakkautta pienessä mielessäni.

Jossain vaiheessa aloin tajuta, että parisuhde on myös yhdessä kasvamista. Kasvaminen parisuhteessa on kuitenkin suhteessa myös toisen osapuolen henkilökohtaiseen kasvuun. Yksilötasolla kasvu voi olla hyvinkin eri tahtiin askeltamista parisuhteessa. Tällöin olen tarvinnut myötätuntoa ja myös tahtoa jatkaa suhdetta. Mielestäni “aikuisten oikeassa” suhteessa on tilaa myös toisen henkilökohtaiselle kasvulle. Edellytänhän minäkin suhteessa tilaa itselleni ja omalle keskeneräisyydelle ja kasvulle. Oman tilan tarpeeni ja kipuni ovat olleet joskus jopa kohtuuttomia kumppanilleni.

Tietysti sanat, joita käytämme ovat vain kömpelö, mutta paras tämänhetkinen mahdollinen yritys tulla ymmärretyksi. Tutkimusten mukaan väärinymmärretyksi tuleminen parisuhteessa on enemmän kuin todennäköinen, jopa seitsemänkymmentä prosentin todennäköisyydellä. Parisuhteessa voin helposti loisia toisen päässä, ja kuvittelen tietäväni mitä toinen osapuoli ajattelee ja tuntee. Teen kaksin käsin töitä sen eteen, että opin kaikkitietäväisyyden ja -voipaisuuden illuusiosta ulos.

Jos edelleen menisin tunteella, romanttista rakkautta (rakastuminen) tuntisin korkeintaan muutaman viikon tai kuukauden, ja sitten kaikki tunnetasolla lässähtää. Nykyisin ajattelen, että rakkaus on minulle universaali käsite, myös parisuhteessa. Tietysti on niitä, että kun rakkaus kuolee tai joku muu tappaa rakkauden, esimerkiksi väkivalta tai kuolema. Uskon, että kukaan muu kuin itse ei voi minuuden rajoja ja suuntaviivoja ulkoapäin määritellä. Itse ne on etsittävä, löydettävä, ja itse on lopulta rajat myös vedettävä.

Olen elänyt monimuotoisen väkivallan ja päihteiden keskellä varhaislapsuuteni. Väkivallan malli lonkeroitui osaksi identiteettiäni, ja siirtyi parisuhdemyllyn hiottavaksi. Aluksi en tätä vain tiedostanut. Vedin puoleeni magneetin lailla isäni kaltaisia väkivaltaisia miehiä, joille maistui myös päihteet. Väkivaltainen mies oli itselleni tuttu ja kaikessa absurdiudessaan turvallisin malli, johon olin elin- ja kasvuympäristössä tottunut. Terapian myötä ja toisen avioliiton jälkeen havahduin siihen, että lapset hourittelivat minua. Itseasiassa havainnon tästä tekivät lastensuojelun työntekijät, jotka sen minulle sanoittivat näkyväksi. Minulle tällainen puhetapa oli tuttua lapsuudesta asti, osa arkipäiväistä elämää.

Alkoi matka kohti itseä. Valitsemallani tiellä olen edelleen. Muita kun en voi muuttaa.

Edelleen erilaisissa suhteissa, muissakin kuin parisuhteessa, ajauduin ajoittain sudenkuoppiin – varhaislapsuudessa omaksumiini toimintatapoihin. Oppimani malli on niin syvällä, että astun näihin miinoihin, kun olen väsynyt, stressaantunut tai muuten ote itsestäni jostain syystä herpaantuu. Tällöin tunne on kuin psyykkisesti hetkellisesti taantuisin jonnekin syvälle varhaislapsuuteni tunneilmastoon. Uhrin positiosta rimpuilen mahdollisimman pian ylös, sillä elänhän kuitenkin aikuisten oikeasti nykyhetkessä aikuisena ihmisenä, joka on vastuussa omasta itsestä.

Kolmentoista vuoden terapian jälkeen olen saanut työkaluja ymmärtää ja tehdä töitä itseni eteen suhteessa muihin. Joku on sanonut minulle, että eihän minun ole pakko ja anna olla. Tiedän, että minun ei ole pakko tehdä yhtään mitään. Se on henkilökohtainen valintani. Tahdon valita toisin, sillä haluan oppia elämään ihmissuhteissa siten, että on turvallista olla ja elää kaikkine puolineni – omana itsenäni – suhteessa kuin suhteessa.

Rakkaus on minulle sitä, että hyväksyn myös toisen keskeneräisyyden, päätös on valita – tahto – olla toimimatta tunteideni tuuliviirinä. Minun pieni avaukseni tämänhetkisistä ajatuksista ja tunteista parisuhteessa. En väitä olevani oikeassa. Käsitys on syntynyt henkilökohtaisista kokemuksista, joita olen pohtinut ja käsitellyt. Parasta on ollut voida antaa anteeksi itselle ja muille, hyväksyä tapahtuneet asiat osaksi omaa elämää ja lopulta päästämään irti. Nyt minulla on todellinen vapaus elää oman näköistä elämää ja omana itsenäni.