Tekee mieli aloittaa kirjoittaminen. Kirjoitin aiemmin blogia, eri aiheesta, ja se tuntui silloin merkitykselliseltä. Nyt aloitan toisesta aiheesta. Traumasta. Kompleksisesta traumasta. Psyykkisestä traumasta. C-ptsd:stä. Ns. II-tyypin traumasta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Sanoin tänään terapeutille, taas, että en ymmärrä, miksi olen niin traumatisoitunut. Tuntuu, että liioittelen. Olen laiska. Huomionhakuinen tai jotenkin, hm, en löydä sopivaa sanaa. Tuntuu, että ei mulla ole oikeutta olla traumatisoitunut. Tai että kyllä nyt ainakin tässä vaiheessa elämää, keski-ikäisenä, lähellä viidenkympin villitystä, olisi pitänyt jo toipua, päästä yli, mennä eteenpäin. Tämä vellominen on naurettavaa ja säälittävää. Moitin ja sätin itseäni. Terapeutti ei näe asiaa samoin. Hän yrittää selittää, miksi mun menneisyys on erittäin traumatisoiva ja miksi on täysin ymmärrettävää, että olen edelleen hukassa. Niin varhain ja niin syvälle on mun persoonan pitänyt mennä piiloon. Sillä ei ole ollut tilaa missään, koskaan, ei edes omissa ajatuksissa. Siitä on revitty ja muokattu väkisin toivotunlainen, välineeksi toiselle. Mun sielu on menny rikki kauan ennen sanoja. Mua ei oo ehkä koskaan ees ollu olemassakaan.
Järjellä ymmärrän tämän. Aikuinen minussa ymmärtää ja myös vähän päivittelee asiaa. Että on se kamalaa, että tuollaista on ollut. Ei soisi sellaista kenellekään. Mutta mikään muu osa mussa ei ymmärrä eikä järkikään oikein ymmärrä, että minulle tämä on sattunut. Minun elämäni on ollut sellaista. Syvästi traumatisoivaa. Elintilaa mulle ei oo ollut. Olen ollut syntymästäni saakka kuin pahka puun rungossa. En oma persoona, ihminen. Vain toista varten, ei itseisarvoa. Olen lisäke, jonka tehtävä on auttaa jo olemassa olevaa ihmistä pysymään hengissä ja selviytymään. Minulla ei ole muuta väliä kuin olla puun kyljessä puskurina maailman ja koivun välissä. Ihmisenä minulla ei ole omaa hahmoa, kokonaisuutta eikä rajoja.
Kirjoitan nyt sillä kirjoitustyylillä, joka tulee luonnostaan. Tämä on etäinen minusta, mutta en osaa nyt muuta. Olen aina etäinen minusta. En tiedä, missä ”minä” on. Se ei ole näyttäytynyt kokonaisena koskaan. En tunne myöskään osiani. Joskus tunnistan selkeästi sen tuomitsevan ja vaativan osan, joka nytkin kärkkyy selän takana vähän ilkeämielisesti, mutta pysyy kuitenkin vaiti. Ainakin juuri nyt. Joskus tunnistan jähmettyneen osan, joka on pelkkä kuori. Se osa on ollut paljon läsnä elämässäni. Kuori on sisältä täynnä ahdistusta ja jäätä. Jään ja ahdistuksen sisälle kätkeytyy valtava määrä hirvittäviä tunteita, mutta ne eivät pääse koskaan ulos. Kuoresta ei silti näy mitään ulospäin. Se on täydellinen pokerinaama. Hieman ilmeetön, ehkä jopa tyyni. Ylimieliseksi ja ylpeäksikin sitä on sanottu. Se on syntiä. Niinkin on sille sanottu. Siksi ei kukaan koskaan tarjoa apua, koska kuori ei näytä siltä, että se tarvitsisi apua. Se ei myöskään koskaan pyydä apua, sillä se ei osaa. Se ei edes tajua, että apua voi pyytää. Sellaista konseptia tai mahdollisuutta ei ole sille olemassa.
Olin vuosi sitten sairauslomalla ja aloitin sinä aikana päiväkirjan kirjoittamisen pitkästä aikaa. En jaksanut kirjoittaa kovin pohdiskelevasti tai pitkästi. Raportoin vain lyhyesti: huono yö, ahdistaa, ilta helpompi. Tai: ihan ok yö, hirvittävä uupumus silti ja omituinen ahdistus. Kirjoitukset pitenivät ja koskivat lähinnä elämänsuunnan etsimistä, uupumusta ja hukassa olemista. Nyt vuotta myöhemmin olen edelleen hukassa, vaikka paljon on muuttunutkin. Yhä enemmän mua on alkanut vaivata se, että yhteys itseen on niin poikki. Vaikea, oikeastaan mahdoton, on kuunnella ja ymmärtää, mitä haluan ja mitä tarvitsen. Miten saan tämän uupumuksen loppumaan?
Joitain asioita olen oppinut vuosien varrella. Kävin pitkään terapiassa yli 15 vuotta sitten ja paljon sain sieltä tukea elämään. Kaaottisimmat ja hirveimmät vuodet taittuivat tuolloin lievemmiksi ja pystyin alkaa tehdä monia aikuiselle sopivia asioita. Sain opiskelut loppuun, siirryin työelämään, sain lapsia, pystyin käymään työmatkoilla suistumatta totaaliseen paniikkiin. Pystyin sellaisiin normaaleihin asioihin, mihin en ollut koskaan aiemmin pystynyt. Vuosia kului ja pystyin olemaan äiti, selvisin vaikeista vuosista, jotka sisälsivät sairautta, monenlaista kriisiä, avioeron, työpaikan menetyksen. Tunsin olevani vahvempi kuin koskaan ennen enkä oikeastaan pelännyt enää mitään. Elämääni 40 vuotta hallinnut pelko oli poissa ja odotin innolla ”loppuelämää”.
Toisin kävi. Voittokulkua ei tullutkaan. Kriisit jatkuivat, arki oli jatkuvasti kuormittavaa, uuvuin. Luulin, olin oikeastaan varma, että lapsuus olisi käsitelty jo loppuun. Että ei sieltä enää tule mitään, mikä vaikuttaisi nykyhetkeen. Vain nykyhetki kuormittaa ja siksi uuvun. Vaikka olin tässä uskossa, niin kaikki traumaan liittyvä alkoi kiinnostaa. Ihmettelin tätä, koska kiinnostus oli niin voimakasta, suorastaan maagista. Luin yöt läpeensä kaikkea mahdollista traumoista, mitä käsiini sain. Traumaselviytyjien tarinoita, polyvagaalisesta teoriasta, dissosiaatiohäiriöstä. Mulle alkoi hahmottua, että tämä magneetin lailla vetävä kiinnostus johtuu siitä, että koen hengenheimolaisuuta. Tämä kaikki osuu mussa johonkin, jota en tiennyt olevan olemassa. Etsin kuumeisesti vastauksia noista kaikista kirjoituksista ja koen löytäväni jotain todella oleellista kokoajan. En ihan tiedä, mitä, mutta se on jotain perustavaalaatua olevaa. Joku osa musta kokee saavansa lohtua siitä, että kirjoituksissa on mulle tuttuja asioita. Jotain tartuntapintaa johonkin, vaikka se jokin on vielä kovin piilossa. Ehkä jotain hentoista orastavaa yhteyden muodostamisen yritystä itseen ja toisiin. Osaksi jotain kokonaisuutta.
Tänään syntyi tämä teksti. Tuntuu kuin joku toinen olisi sen kirjoittanut. En minä. Mutta en tiedä, kuka tuo ”minä” on, joten täytyy tyytyä tähän tekstiin, joka on lähtenyt näistä minun sormistani, vaikka en koe olevani tämän tekstin kirjoittaja. Toki tunnistan tyylin omakseni, mutta sisältö, mistä kirjoitan, tuntuu siltä, että kirjoitan satuja. Ei tämä koske minua.
Yritän kirjoittamalla tavoittaa armollisuutta ja todellisuutta. Kun asiat ovat vain oman pään sisällä, ne jäävät vaille hahmoa ja tuomitsen ne. Tai joku osa minussa tuomitsee. Ehkä saan oikeutusta tälle kadoksissa olemiselle, jos anna ajatuksille ja tunteille hahmon sanojen muodossa, ja jos sitten pystyn lukemaan tekstin tuntien myötätuntoa sen kirjoittajaa kohtaan. Mun täytyy päästä pois päänsisäisestä analysoinnista ja tavoittaa tunteita. Vaikka ne olis miten vaikeita. Mä haluan tuntea ja elää. Mä haluan uskoa, että vielä ei ole liian myöhäistä. Haluan jättää syväjään ja herätä eloon.
Resonoi täällä vahvasti. Kirjoitat upeasti. Olen samantyyppisellä traumamatkalla itsekin, enkä tiedä missä kohtaa olen ja mitä vielä nousee alitajunnasta. Tällä hetkellä on kuitenkin uskoa ja luottamusta menemisestä kohti valoa ja lisääntyvää keveyttä.
Olen 63-vuotias, matka jatkuu…
Kiitos kommentistasi. Aina, kun löytyy joku yhteys toiseen, siitä saa voimaa. Kun joku jakaa jotain, mikä koskettaa itseä, tai kun huomaa, että itse on sanonut jotain, josta toiselta löytyy kaikupohjaa. Se on arvokasta ja auttaa hitusen pois sieltä yhteyttömyyden vankilasta.
Saanko udella, oletko ollut matkalla pitkään? Itse oon aloittanut matkan ehkäpä noin 20 vuotiaana, mutta enpä tiennyt, mille matkalle lähdin. Lähdin vain, kun oli pakko. En ymmärtänyt traumoista tai niiden vaikutuksista juurikaan.