Traumaäitiys

kaltoinkohteleva puoleni

Tein parhaani vaan olin lapsesta saakka saanut kokea olevani luuseri, epähaluttu, riittämätön ja huono. Kun lapsen kanssa haastavissa tilanteissa noiden kokemusten taakka painoi liian lujasti ja se läikkyi yli, tulikin pintaan minua puolustava osa. Joka vihasi sitä lasta. Tuo osa koki lapsen syyksi, että olin siinä tilanteessa niiden sietämättömien tunteiden kanssa. Se oli välinpitämätön ja empatiakyvytön puoli. Hyökkäävä. Joka halusi nitistää sen lapsen. Kaltoinkohteleva puoli. Jostain selkärangasta tuli joku este, etten fyysisesti satuttanut lasta. Siinä meni joku raja tuollekin puolelle. Mutta tuon ei-aikuisen puolen kankea ja rajallinen toimintajärjestelmä ilman sisäisen aikuisen tukea, läsnäoloa ja yhteyttä oli laittaa se lapsi pelkäämään ja hakea pelko sen lapsen silmistä. Muutuin lapseni silmissä raivohirviöksi. Yleensä loputtomiin jaksava ja pitkäpinnainen äiti muuttui. Karjuin lapseni sisäisesti polvilleen. Vihasin silmittömästi.

Kun oma sisäinen paineeni laski ja tuo osa oli hoitanut tehtävänsä puolustajanani, en saanut kunnolla kosketusta siihen mitä oli tapahtunut. Ymmärsin huutaneeni ja pyysin sitä anteeksi. Niinhän kirjoissa sanotaan, että jokaisella vanhemmalla menee joskus hermot. Tärkeintä on pyytää anteeksi, jos niin käy. Yritin hoitaa tilanteen hyvän äidin tavoin omassa sirpaleisessa maailmassani. En ymmärtänyt vielä silloin mitä oli juuri tapahtunut. Tai ehkä jollain tasolla vähän ymmärsinkin, mutta häpeä kuristi sen tietoisuuden jonnekin dissoverhon taa. En ymmärtänyt, että se oli normaalia traumatisoituneen syttynyttä puolustusreaktiota. En ymmärtänyt vielä edes kunnolla, että oli traumatisoitunut. Että minulla on dissosiaatiohäiriö. Vihani oli minulle ahdistava ja pelottava tunne. Vahvana tunteena hyvin hävettävä mikä lisäsi sen erillisyyttä ja disson keinoin kosketuksen menettämistä jälkikäteen tuon tunnetilan raadollisuuteen. Yritin kirjojen ja tiedon avulla ymmärtää sitä paremmin. Hakea kosketusta vihaani ja sisäisiin tunteisiini, mutta möykky oli kuin tiivis liimattu suikalepallo.

terapiaan

Hakeuduin terapiaan. Hain apua levottomuuteen ja elämäni epämääräisyyteen. Jotenkin ymmärsin äitiyteni ongelmallisuutta, vaikka jonkun puolen kautta halusin olla normaali ja periaatteessa toimin kohtuu ok. Pääosin. Terapiaan ajoi kuitenkin joku vahva sisäinen liekki ja ajatus “tahdon olla parempi äiti lapselleni”. Vuosien saatossa terapeuttini oli läsnä myös vihalleni. Hänen sanoin hän ei ollut juurikaan nähnyt niin valtavaa vihaa, mikä sisältäni sovituin hetkin pursusi. Kun olin juuri mäiskinyt tyynyllä hänen nojatuolinsa nurin (mäiskiminen sovittuna juttuna mutta voima yllätti varmaan molemmat) ja silmistäni paistoi raivo. Sisäistin sen lauseen vähitellen. Luottamus oli jo vahvaa niin tuollaiset sanat eivät saaneet enää piiloutumaan kiltin tytön kuoren taakse. Vihalleni ja vihaisille puolilleni haettiin osana terapiaa väyliä päästä pintaan terapeutin ollessa rauhallisena ja hyväksyvänä läsnä. Hänen ollessa mallina omalle aikuiselleni. Joka vähitellen sai kasvaa rooliinsa. Vihaamatta tai tuomitsematta vihaisia puoliani. Empaattisen läsnä olevana, mutta tarvittaessa käytöstä rajaavana. Auttamassa löytämään hyväksyttäviä väyliä purkaa ja mahdollistamalla niitä. 

Sitten sitä mukaan tilanteet kotona muuttuivat. Aikuisella puolella oli yhteys vihaisiin puoliini ja kun tuli tilanteita, että sisäinen järjestelmäni meni punaiselle ja paikalle tuli vihainen puoli, astui rinnalle myös aikuinen. Voimakkaan empaattisena ja hyväksyvänä tuolle vihaiselle puolelle, mutta samalla omaa lastani suojelevana. Ohjasi minut fyysisesti tilanteesta pois tarvittaessa. Kertoi hoitavansa aikuisena tilanteen tuon lapsen kanssa. Lupasi ja antoi sisäistä tilaa tuolle vihaiselle purkaa. Haki väyliä sallitulle purulle osin fyysisin keinoin, koska vihan tunteeni oli pakkautunut niin vahvasti kehooni. Olotilaan sopivaa musiikin kuuntelua autossa. Karjumista keskellä metsää, kierrätysastioiden paiskomista päin autiotalon seinää. Juoksemista täysiä. Ajan saatossa huomasin, etten ollutkaan enää niin ruutitynnyri. Ei tarvinnutkaan niin usein käyttää ja etsiä väyliä. Puolteni luottamus aikuiseeni oli myös vahvistunut, jolloin niiden kokema tarve puuttua tilanteisiin ei ollut enää niin herkällä eikä vahva.

kodista tuli turvallinen paikka

Kun tilanteeni tasaantui ja avioeron myötä muutenkin lapseni tilanne parantui, alkoi kodistani muodostua turvallinen paikka. Ja siellä missä on turvaa, on tilaa traumoille. Lapseni alkoi käyttäytyä hyvin haastavasti. Myös koulussa, jossa oli pohjimmiltaan lämminhenkinen erityisopettaja ja ilmeisen turvallinen. Saimme opettajan kanssa niskaamme lapsen patoutunutta traumataakkaa. Valtavia raivareita, joissa lapsi oli vihaa täynnä. Koin häpeää siitä minkä sisimmissäni ymmärsin. Olin traumatisoinut lapseni.

Meidät ohjattiin lasten psyk.polille. Koitin varovasti ja vähitellen yhä suoremmin puhua, että mielestäni omalla aiemmalla käytökselläni on osuutta asiaan. Ehkä psykiatrialla varotaan vanhempien syyllistämistä niin paljon, etteivät he tuntuneet tarttuvan edes tarjottuun koukkuun. Huusin hiljaisella äänellä lapselleni oikeanlaista apua. Niin koin. Koitin puskea häpeäni läpi. Puhua jopa suoraan traumasta. Mutta jotenkin koin jääväni asian kanssa ilmaan roikkumaan. Hän sai jonkin epämääräisen diagnoosin tunne-elämään liittyen. Ja se oli oikeastaan siinä. Lastensuojelun perhetyön tuki minulla oli, mutta koin ettei työntekijällä ollut riittävää traumaymmärrystä. Tuki oli arkisena ihan hyvää, mutta lapsen tukemisessa jäin yksin. Onneksi olin minä, siis aikuinen minä, ja terapeuttini. 

vahva aikuinen

Puhuin terapeutilleni, että näen lapseni vihaisen käytöksen dissosiatiivisena. Hän ei sitä ajatusta torjunut. Hän valoi minuun uskoa, että korjaavat kokemukset voivat kääntää tuon dissosiatiivisen kehityksen kohti integraatiota. Hänen tukeensa nojaten otin vastaan lapseni valtavaa vihaa, kun se pintaan ryöpsähteli. Olin läsnä rauhallisena ja empaattisena aikuisena. Samoin kun omille osilleni. Rajasin käytöstä ja jouduin tekemään sitä väliin fyysisestikin. Oli hurjan rankkaa. Oli häkellyttävää, kun kerran tajusin lapseni silmissä ja olemuksessa hyvin samankaltaisen vihan kuin omissa traumapuolissani. Se iski syvälle.

Tajusin myös vähitellen, että tuo puoli lapsessani kaivaa sitä, löytyykö minusta vielä se raivopää. Tuntui, että se kaivoi pohjia myöten. Mahdollisimman ilkein ja loukkaavin sanan kääntein. Halveksimalla heikkouttani mikäli ja kun joskus kyyneleet nousivat silmiini. Mutta siitäkin huolimatta siinä minä olin.

Minulla oli vahva halu auttaa ja terapeuttini tukemana usko, että jokainen korjaava kokemus vie eteenpäin. Rakentaa jotain. Synkimpinä kuukausina kyllä oli vaikea uskoa. Vaan onneksi minulla oli tiivis terapia. Siellä sain purkaa noita tilanteita. Sain luottamusta, että toimin hyvin. Ja niin se viha sieltä lapsestani vähitellen sammui. Heikentyi pieneksi liekiksi. Sitä ei tarvittukaan enää sellaisina räjähdyksinä. Nykyään näen jälkiä menneestä joissain hetkissä, mutta akuuttia hätää meillä ei ole. Uskon lapseni voivan kohtuu hyvin. Koen että hän sai jollain tapaa mentyä traumansa läpi kanssani.

Kun tulee ikä, jossa parisuhdeasiat alkavat olla ajankohtaisia niin tiedän, että minun olisi hyvä löytää sanoja kiintymyssuhdetraumasta. Jollain tapaa ne tulen löytämäänkin. Isompana juttelemme tästä varmasti muutenkin. Tästä kaikesta. Tahdon hänen ymmärtävän haavojaan ja sitä, että tarvittaessa niiden kanssa voi hakea ja saada apua. Tahdon vielä pyytää anteeksi. Jättämällä kuitenkin portin auki kaikille tunteille. Myös vihalle ja surulle siitä, miten oman äidin käytös on vaikuttanut hänen elämäänsä.

Tunnen edelleen häpeää siitä, mitä olen lapselleni tehnyt. Tiedän, ettei se ollut pahuutta tai välinpitämättömyyttä. Se oli omaa traumataakkaani ja dissosiatiivisen mielenmaiseman tapa selvitä tilanteista, kun ei ollut vielä vahvaa aikuista rakentunut rinnalle. Sitä ei ollut voinut rakentua ilman mallia. Ja se malli tuli terapiassa. Mutta ei tämä ymmärrys kokonaan häpeää vie. Ja suruakin asiasta on vielä surtavana.

järjestelmä jätti lapsen aika yksin

Sitten mietin laajemmin asiaa. Olen harmissani palvelujärjestelmän kyvyttömyydestä nähdä traumaa. Tunnistaa ja tarttua tehokkaasti asiaan. Miten traumatisoituneet lapset saavat apua, kun traumaa ei haluta kunnolla nähdä edes silloin, kun vanhempi kykenee puskemaan häpeänsä läpi ja sanomaan sen ääneen? Lapseni jäi järjestelmän puolelta aika yksin. Tein itse terapiani vahvalla tuella sen minkä kykenin hänen eheytymisensä eteen ja onneksi se on ollut aika paljon. Ilman vuosien terapiatyötä alla, se olisi ollut mahdottomuus. Pitihän ensin olla rakentunut riittävästi kohtaamista ja hyväksyntää omille sisäisille tunteille ennen kuin sitä pystyi antamaan ulospäin. Tavallaan minulla oli jo aikuisella tasolla kokemusta traumatisoituneen lapsen tunnemaailmasta ja sen kohtaamisesta oman sisäisen maailmani ja lapsiosieni kautta. Tietyllä tavalla se auttoi.

En kuitenkaan osaa löytää sanaa miltä tuntuu olla oman lapsen, jonka olin omalla käytökselläni traumatisoinut, ensisijainen käsittely- ja purkukumppani. Laimeasti sanottuna se tuntuu aika kohtuuttomalta. Näin jälkikäteen.

Silloin sitä ei halunnut ajatella, kun koki, että apua ei tahdo saada ja tiesi omalta kohdalta miten tärkeää tuo kohtaaminen on. Yritti vain päivä kerrallaan mennä eteenpäin ja luottaa, että jokainen askel on siihen suuntaan. Eikä se olisi ollut mahdollista ilman vahvasti mukana ja tukena ollutta traumaterapeuttiani ja armollisuutta itseä kohtaan siinä mitä on tehnyt ja aiheuttanut. 

mikä auttaisi traumatisoitunutta vanhempaa?

Mietin asian tabuluonnetta. Sitä miten saisi traumoja kantaville räjähteleville vanhemmille viestin siitä, ettet ole paha. Et ole paska vanhempi, vaikka tätäkin asiaa katsoisi päin. Tarvitset paljon myötätuntoa ja ymmärrystä. Tukea ja apua. Ja lapsesi tarvii myös. Kun palvelujärjestelmän traumatietoisuus on hyvin vaihtelevaa ja keskimäärin liian heikkoa, miten voin sanoa että hae vain apua? Sitä kyllä saa?  

Toivoisin jotain tukiryhmää. Vertaisryhmää, jossa saisin muiden saman läpikäyneiden kanssa surra sitä, että traumatisoin lapseni. Valaa yhdessä toivoa siihen, että asiat ovat meidän lapsilla kuitenkin toisin, kun jo lapsena apua saavat. Eivätkä jää haavojensa kanssa yksin. Haluaisin, että tästä puhuttaisiin enemmän, jotta tulisi matalampi kynnys hakea apua. Tästä on tullut yksi sydämeni asioista. Myötätunto traumatisoituneita äitejä ja vanhempia kohtaan, joilla on suuria ja osin ehkä vähemmän näkyviä haasteita tunne-elämän ja erityisesti vihan tunteen kanssa. Miten heille saisi oikeanlaista apua ja miten tukea koko perhettä ja lasta. Tämä kirjoitus on ensimmäisiä askelia tämän asian ja auttamisen halun kanssa.

-Anteeksi äidin rakkaat