Herätessäni en koskaan tiedä, millainen Sofia tänään sängystä havahtuu. Joskus päivä tuntuu kohtuullisen toiveikkaalta ja mieleni keveältä. Sitten on niitä toisenlaisia aamuja. Minulla on säännöllisesti herätessäni  olo kuin marionettinukella, jota koossa pitävät narut on katkottu. Koko keho huutaa: Pysy paikallasi, äläkä liiku senttiäkään!

Tänään oli juuri sellainen aamu kamalien painajaisien jäljiltä.

Avuton ja lamaantunut osani, paasipoika, oli paikalla ja kehoni oli jähmeä kuin kylmä hunajaklimppi. Fyysiset oireet olivat läsnä; lihaksia kivistää, erityisesti reisiin sattuu, kasvot ovat jäykät ja pienikin ponnistus saa sykkeen kohoamaan taivaisiin. Olo oli usvainen. Mitä tässä tilanteessa kuuluisi tehdä? 

Noustako vai eikö nousta – siinäpä vasta kysymys

Usein pelästyn rankkoja reaktioita ja lamaannun lisää. Ulos lähteminen ei tunnu mahdolliselta, mutta myöskään sisällä loikoilu ei tee yleensä minulle ollenkaan hyvää. Vajoan syvemmälle suohoni. Jokin osa minusta haluaisi elää, mutta keho kieltäytyy. Suoraan sanottuna mielessäni on usein ajatus: “Minä kuolen mieluummin kuin liikutan kehoani tai lähden ulos”. 

Kotoa poistuminen on pimeän aikaan hankalampaa. Vietän talvisin aikaa lähinnä tuikkujen ja pienen lampun valossa hiljaisuudesta nauttien. Ulkomaailma tarjoilee talvisaikaan vielä tavallistakin moninaisempia ärsykkeitä. Autojen talvirenkaat jylisevät asfalttia vasten ja saavat korvani särkemään. Kirkkaat led-katuvalot tökkivät silmiäni kuin kirkkaat neulat. Yskivät ihmismassat ratikassa ahdistavat ja uudet talvikengät puristavat jaloissa. Takki on joskus liian kuuma ja joskus liian kevyt, kun lämpötila aaltoilee. Ulkomaailma tuntuu usein sanalla sanoen uhkaavalta tai vihamieliseltä

 

 

 

 

 

 

 

 

Ulos lahjonnan voimalla (kaikki keinot käyttöön!)

Tänään lähdin lopulta ulos ennen kahta iltapäivällä pienen porkkanan avulla. Mieheni motivoi minua poistumaan kotona lisäämällä tililleni Mobilepaylla kahvirahaa. Edes tämä motivaattori ei meinannut riittää, mutta lopulta tahdonvoimalla kampesin itseni ylös. Raahauduin etanan vauhtia bussipysäkille, joka vei minut lähimetsän viereen. Kävelymatkaa olisi ollut metsälle noin kilometrin verran, mutta tiesin senkin olevan itselleni nyt liikaa. Raahustin bussimatkan päätepysäkiltä metsään, ja oloni helpotti vihreydestä jo hieman. Aurinko paistoi ja loi kauniita kuvioita kivien pinnoille sekä mäntyjen kaarnat loistivat oranssissa valossa. Painelin jaloillani jäätynyttä ojan pintaa ja kuuntelin sen raksahtelua. Hetkeen keskittyminen auttoi ja pian huomasin kulkevani hieman syvemmälle tuttuun metsään. Kuuntelin routaisen maan rapinaa  ja tunsin poskieni kylmenevän. 

Koitin eläytyä kaikin aistein ympäristössäni näkyviin pieniin muutoksiin, kuten talitiaisen lentoon tai himmenevään auringonvaloon. Oloni ei edelleenkään ollut kaksinen, mutta huomasin tuntevani maltillisia ilon ja uteliaisuuden hetkiä. Erityisesti uteliaisuus ja innostuminen ovat vasta-ainetta lamaannukselle; paasipoika selvästi tykkää tutkia luonnon pieniä ihmeitä. Innostuminen vaatii täydellistä keskittymistä ja kai usein yksinkertaisesti vain unohdan olevani paniikissa. 

Kävelin metsästä takaisin bussipysäkille ja annoin Nyssen kuljettaa minut kaupungille. Oli aika lunastaa palkintoni ja juoda kahvikuppi vanhassa kauppahallissa. Hallista kiidin ratikalla kotiin, ja kissa armollisesti hyppäsi päälleni kehräämään. 

Lisää kehollisia kokemuksia

Nyt on ilta ja olen käynyt taloyhtiön saunassa peseytymässä. Aion maata viltin alla loppuillan. Kuten usein raskaiden päivien jälkeen, suren omaa tilannettani, vähäisiä voimia ja tekemisen tahmeutta. Minun arkeni on hankalaa ja arvaamatonta. Toisina päivinä lennän ja toisina päivinä tunnen oloni kuihtuneeksi ja pieneksi. 

Suurta viisautta tai opetusta ei ole tänäänkään luvassa tekstini loppuun. Tyydyn toteamaan, että selviydyin tästäkin päivästä. Tein voitavani ja huominen tulee uusi päivä, kuten aina.

 

Rakkaudella ja myötätunnolla:

Sofia ja sylikolli Kajo