PÄRJÄÄVYYS

Olen miettinyt viime aikoina omaa pärjäävyyttäni. Joku päivä pärjäävyys merkitsee minulle sitä, että selviän voinnin kanssa yön yli. Välillä sitä, että käyn suihkussa ja pesen hiukset. Joskus  sitä, että jaksan elää päivän muutaman tunnin yöunilla. Tiskata ehkä muutaman astian harventaakseni banaanikärpäspilveä.

TÄRKEÄ PAKOPAIKKA 

Välillä se merkitsee, että opiskelijaosa on suunnitellut tavoitteet seuraavalle keväälle asti. Tuolle osalle ei ole olemassa sellaista käsitettä, kuin voimavarat. Minun opiskelijaosani ei kuitenkaan ole pelkkä suorittaja. Tämä osa toteuttaa sitä, minkä koen sydämessäni erityisen voimakkaasti tärkeäksi. Opiskelijaosani ei ole myöskään tunteeton. Se ei suorita ilman tunteita. Päinvastoin, maailma jossa tuo kaikki tapahtuu, on kaunis ja täynnä potentiaalia. Ihan kirjaimellisestikin, jos lähdettäisiin tarkemmin analysoimaan.

SUORITTAMINEN 

Ja eihän tätä alaa voisi edes opiskella vain suorittamalla. Suorittaminen itsessään ei ole minulle pakopaikka. Pakopaikka on se missä minä suoritan. Se kaikki mitä pääni sisällä tapahtuu. Ja se kaikki on monimutkaista. Opiskelijan päässä monimutkainen ei kuitenkaan ole huono juttu. Tässä kontekstissa monimutkaisuus on luovuutta. Onneksi nykyään opiskelijaosaani ymmärretään paremmin – ainakin hoidossa. Ystäviltä on tullut kehoituksia olla suorittamatta. Levätä. Rentoutua. Tehdä mukavia asioita. Olla vaan, rauhoittua. Totean ihmisille yhä uudestaan, että yritän.

Itselleni vain totean pääni sisällä, että tuo Opiskelijahan vaan toteuttaa sitä hyvää, mitä minussa on jäljellä. Jossain syvällä tämän ajatuksen lähettyvillä liikkuu myös aavistus surusta.

TARVITSEVUUS

Pärjäävyyden määritteleminen ei ole helppoa. Mihin verrata, kun jokaisen ihmisen haasteet ovat erilaiset ja henkilökohtaiset? Ja tarvitsevuuskin on jokaisella ihmisellä niin erilaista. Joku tarvitsee enemmän apua ja tukea, joku vähemmän. Jotkut eivät uskalla tarvita tai sivuuttavat asian kokonaan – ehkä tiedostamattakin. Itse kuulun viimeiseksi mainittuihin. Syyt varmasti ovat moninaiset ja johtavat parin vuosikymmenen taakse. Tarvitsevuus häpäistiin, kiellettiin ja siitä rankaistiin. Sellainen asia kuin tarvitsevuus, on minulle siis hieman hankala asia. Tarvitsevuus on minulle usein se  viimeinen keino selvitä. Pyytää apua tai tukea. Haluan auttaa muita, mutta itselleni on vaikea sallia toisen ihmisen apua. 

Elämässäni oli kuitenkin reilu kymmenisen vuotta sitten ajanjakso, jolloin olin hyvinkin tarvitseva. Samaan aikaan kuitenkin huolehdin muista minkä ehdin. Sairaalasta käsin hoidin muiden ihmisten asioita ja kuuntelin huolia. Samaan aikaan kun olin itse hoidossa, toimin terapeuttina, päihdehoitajana ja hätäkeskustyöntekijänä. Huolehdin muiden ihmisten vaatehuollosta luovuttaen ison osan vaatekaappini sisällöstä. Toimin myös pankkineuvojana ja perhetyöntekijänä. Tein kaikkeni, ettei minun tarvitsisi miettiä omia asioitani. Tätä jatkui vuosikaudet hyvin intensiivisesti.

SISÄÄNRAKENNETTUA

Oma tarvitsevuus suljettiin vähitellen uudestaan pois. Se on edelleen suljettu pois. Nykyään osaan kuitenkin vetää rajani muiden auttamisen suhteen. Työ rajojen asettamisen harjoitteluun vei vuosia, mutta en ole enää jatkuvasti muille käytettävissä. Se on vapauttanut paljon energiaa. Kun aikaa ja tilaa on enemmän, olen kuitenkin joutunut kohtaamaan itseni ja omat asiani. Ymmärrän järjellä, että niin sen pitää mennäkin. Mutta omat asiat tuntuvat sietämättömältä – yksinäiseltäkin. Ja kun tuntuu sietämättömältä, sulkeudun ja haluan olla yksin. Tuolloin pärjäävyys merkitsee minulle sitä, että kestää yksin, koska kestin silloin joskus kauan sitten kaiken yksin – olin lapsi. Jos tuolloin oli tarvitseva, se toi mukanaan lisää turvattomuutta ja häpeän. Opin pärjäämään – mitä se sitten aina tarkoittikaan tai vaatikaan.