KESÄN JÄLKEEN

On mennyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Toivon, että tämä että jaksan tai ylipäänsä haluan kirjoittaa postausta merkitsisi sitä, että uskallan jo luottaa tyynempien säiden olevan edessä. Viime ajat ovat olleet synkkiä ja yksinäisiä. Kesästä oli jotenkin selvitty ja ilmat alkoivat edukseni viiletä ja opinnot lähestyä. Pian alkoi kuitenkin tapahtumasarja, jonka syy-seuraus -suhteet tuskin koskaan tulevat kokonaan selviämään ja eikä sille tarvetta juurikaan ole. Tarve on nyt vain sille, että kuuntelen kehoni antamia viestejä ja yritän parhaani mukaan navigoida eteenpäin sillä itsetuntemuksella minkä tällaisessa äärimmäisessä stressissä pystyn sieltä taustalta päätöksieni tueksi järjen ääneksi tuomaan.

Kesä tukaline helteineen oli juuri ehtinyt loppua ja pystyin jo hieman uskaltaa toivomaan palasia siitä rauhasta jota normaali arki minulle elementteineen tuo. Minulle kesä on kaikkea muuta kuin turvallista ja rauhallista. Kehoni oli kuitenkin eri mieltä siitä, että ulkoisten tekijöiden palautuessa normaaliin olisi kuitenkaan turvallista rauhoittua. Alkoi paikoin hieman tragikoominenkin tapahtumasarja, jonka vauhdikkaimpien käänteiden toivon olevan nyt takanapäin. Kehoni päätti lopulta kirjaimellisesti levitä käsiini ja nopeasti olin nilkoista kaulaan asti vaikean nokkosrokon peitossa. Tilanne kesti useita viikkoja ja tällä hetkellä se näyttäisi vihdoin olevan rauhoittumaan päin. Ensin epäiltiin, että olen herkistynyt ainokaiselle lääkitykselleni, vaikka se toki harvinaisempaa sitä vuosia jo syöneenä onkin. Lääkitys lopetettiin seinään siltä istumalta. Itse nyt jälkikäteen ajattelen, että lääkityksen lopetus kohdallani oli kyllä ajankohtainen, mutta ison annoksen lopetus seinään oli kieltämättä kestokykyni  äärimmilleen vievä taival.  Terapeutin arvokkaalla tuella siitä kuitenkin selvittiin.

On hieman erikoista, että terveydenhuollossa ketään psykiatria ei lääkitystäni lopetettaessa ole konsultoitu missään vaiheessa – ottaen huomioon kokonaistilanteeni se olisi ollut kovin tarpeellista. Toisaalta mitä tulee psykiatriaan tässä kaupungissa, mikään ei yllätä.

MUUTTO TOISELLE PUOLELLE KAUPUNKIA

Samoihin aikoihin terveyteen liittyvät elinolosuhteet asunnossani olivat muuttuneet huolestuttavaksi ja aiemmat varovaiset epäilykseni kävivät toteen. Olin altistunut homeelle. Alkoi yksinäinen ja synkkä taistelu. Pahimpina aikoina makuuhuoneeseen evakuoidessa itseni ja yöt läpi itkeneenä en rehellisesti sanottuna tiennyt miten selviän. Minulla oli ystäviltäni kaikki henkinen tuki ja perheeltä tiesin rahallista tukea kyllä saavani kun jossain vaiheessa väistämättä eteen tuleva muutto koittaa. Tilanne oli kestämätön.

Muutto koittaa kuin koittaakin toiselle puolelle kaupunkia reilun kuukauden päästä. Asuntotarjonta tässä kaupungissa on hyvin heikkoa, ja jollain ihmeellä minut valittiin usean muun hakijan joukosta asukkaaksi ensimmäiseen asuntoon jonka näytössä kävin. Kyseessä on uudiskohde ja sisäilman suhteen oloni on toiveikas.

LUOPUMISIA

Yritän olla ymmärtäväinen itseäni kohtaan. Lähdin tuntemattomaan yksin mistään mitään tietämättä. Tämä oli pahin pelkoni, ja ehkä juuri sen takia se piti käydä läpi. Nykyisen vuokranantajan osalta tulin myös lopulta kuulluksi ja nähdyksi, ja asuntoon tehtyjen väliaikaistoimien myötä minun ei tarvitse ainakaan toistaiseksi lähteä ennen tulevaa  muuttoa evakkoon ja oloni on varovaisen toiveikas, että tulen selviämään tästä ilman astmaa, vaikka hengittäminen onkin paikoin ahdistavaa.

Toki käyn asiaan liittyen paljon tunteita läpi. Suurin osa tässä kaupungissa tapahtuneista hyvistä muistoista liittyy tavalla tai toisella kotiini, ja tuntuu kuin niiden eteen olisi tuotu synkkä verho ja osahan minulta viedäänkin konkreettisesti pois. Olo on varautunut. Tuntuu kuin mistään ei ikinä saisi uskaltaa iloita, kun kohta tuo asia on voitukin jo viedä. Minua jopa hävettää, että olen avoimesti iloinnut joistakin asioista. Tuntuu, että en ansaitse hyvää.

Onneksi opinnot ovat alkaneet ja olen päässyt yliopistolle nyt pakoon. Minulle selkeitä haittoja tuoneen lääkityksen lopetuksen jälkeen pystyn keskittymään ensimmäistä kertaa vuosiin. Pystyn prosessoimaan oppimaani suoraan puheesta ja omakin ajattelu on selkeämpää. Ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu, että aivoni jaksavat sitä kaikkea mitä päässäni jatkuvasti tapahtuu. Kiristetty ruuvi on löysätty ja ajatuksille on tilaa ilman fyysistä painetta päässä.

RAADOLLINENKIN OMA VOIMA

Viime aikoina omaa voimaa on siis koeteltu. Tiedän olevani terästä, mutta välillä tuntuu että haluaisin sekä osata että saada olla myös hauras ihminen. Vien teräsrakenteeni myös terapiaan. Minä en osaa 1,5 h ajaksi irrottautua siitä selviytyjästä, joka minun on koko muu aika oltava. Pärjäävät siipenihän ovat minun tukiverkko. Korvaan särähtää enemmän kuin osaan näyttää, kun puhutaan kierroksista ja hölläämisestä. Minun kierrokset ovat se tukipilari joka tulee ja auttaa minua silloin kun muu pettää alta. Jos käytännön avunsaannin vaihtoehtoina on käytännössä turvautua omiin kierroksiin tai Facebookin Puskaradioon, minä olen ihan iloinen siitä, että minussa on tuolloin pärjäävä osa ja osia, jotka ottaa ohjat käsiin.

Oma voima on yksi kauneimmista asioista elämässä, mutta se on myös yksi raadollisimmista ja yksinäisimmistä. Oma voima voi olla joskus myös aika armoton. Varsinkin silloin, jos muukin maailma on armoton ja vaativa. Tänään minun ajatukset ovat meidän hiljaisten ja pärjäävien luona, joiden todellisuutta ei kukaan oikeasti näe.