Tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää ja sytytetään kynttilöitä ympäri Suomea. Vuonna 2018 itsemurhaan ajautui 810 ihmistä. Yksi heistä oli kuopukseni. Joidenkin arvioiden mukaan itsemurha koskettaa vuosittain jopa 300 000 ihmistä.

Itsemurhan ja sen yrittämisen aiheuttaa neurobiologinen poikkeustila, joka voidaan todentaa aivojen kuvantamismenetelmillä. Akuutti stressitila kestää joidenkin tutkimusten mukaan parista minuutista pariin tuntiin. Tuona aikana rationaalinen ajattelu on mahdotonta ja keho oireilee muun muassa sydämen tykytyksenä, huimauksena ja hengen ahdistuksena.

Itsemurhaan päätyvä on tilassaan näköalaton eikä henkisen kivun takia voi nähdä enää vaihtoehtoja. Itsetuhoiselle itsemurha ei välttämättä tarkoita kuolemaa, sillä kaikki on vain mustaa, joten kuolema voi tuntua jopa lohdulliselta. Itsemurha voi tuntua ulospääsyltä sietämättömästä tunne- ja kiputilasta ja elämän jatkuminen tuntuu mahdottomalta. Itsetuhoisesti käyttäytyvää ihmistä ei tulisi koskaan jättää yksin.

Läheisten ja muiden tulee ymmärtää, että itsemurhaa harkitsevat kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta ja toivottomuudesta, lisäksi he kokevat itsensä arvottomiksi taakoiksi.

Itsemurhalla uhkailu ei ole koskaan huomionhakua!

Itsetuhoisuus tulee ottaa vakavasti, kohdata ja hakea apua. Jotkut itsemurhat voivat tapahtua ilman ennakkovaroitusta, mutta yhtä lailla pitkä psyykkinen oireilu, kuten masennus, voi lopulta päätyä peruuttamattomaan tekoon. Monilla voi olla käsitys, että ihminen on sairastuessaan 100 % masentunut ja itsetuhoinen. Todellisuudessa vakaviakin mielialahäiriöitä kärsivillä ihmisillä on valoisat ja hyvät hetkensä.

Itsemurhaa ajatteleva tai itsemurhasta puhuvaa ihmistä, kuten muitakaan mielialahäiriöstä kärsiviä, ei voi auttaa pelkästään lääkkeillä. Jotkin lääkkeet voivat alkuvaiheessa myös lisätä itsetuhoisuutta, joten lääkityksen seuranta tulee olla riittävän tiivistä. Lääkkeiden rinnalla tulisi olla AINA myös ammatillista vuorovaikutuksellista tukea.

Joillakin voi olla käsitys, että itsemurhasta puhuminen voi kannustaa itsemurhaan. Tämä käsitys on virheellinen! Itsemurhasta voi ja pitää puhua avoimesti. Yhteiskunnassamme itsemurha on sukupolvien myötä rakentunut tabuluontoiseksi aiheeksi. Todellisuudessa avoin puhuminen vaikeista asioista, kuten itsemurhasta, muuttaisi asenteita ja virheellisiä käsityksiä. Myös lapset voivat käyttäytyä ja toimia itsetuhoisesti. Lapsia voidaan myös suojella liikaa, ja joillakin aikuisilla on vaikea kohdata lapsen tuottamaa itsemurhapuhetta tai -käytöstä. Yleensäkin aikuiset ovat usein neuvottomia keskustelemaan lastensa kanssa itsemurhasta.

Itsemurha tai sen yritys on aina traumaattinen kokemus myös läheisille. Käsitykseni ja kokemukseni mukaan lapsen itsemurha on pahinta, mitä äiti tai vanhempi voi kokea elämässä. Kuopukseni kuolemasta – itsemurhasta – on kulunut reilut kaksi vuotta. Puhelun saatuani menin paikanpäälle, josta löysin lapseni tajuttomana. Olin ollut poikani luona noin tunti aikaisemmin. Vietin poikani vierellä viimeiset kolme-neljä tuntia, ja saatoin hänet ajasta ikuisuuteen.

Kokemuksena se oli kaikkineen juurikin traumaattinen. Muistan edelleen jokaisen hetken, joita vuosikellon mukaisesti olen käynyt läpi alati uudelleen. Kuin sipulista kuorisin uutta kerrosta pinnalta pois. Muistan edelleen ajattoman, pysähtyneen tunnelman, sillä ajankäsitykseni muuttui. Seurasin asioita jossain määrin myös ulkoapäin. Muistan edelleen hetkiä tapahtumapaikalta, kuin ne tapahtuisivat reaaliajassa. Muistan edelleen sairaalahuoneen ääniä pitävät laitteet, kirkkaan valaistuksen ja sängyn, jossa poikani makasi. Muistan, kuinka tunteeni vaihtelivat; välillä itkin ja välillä olin turta, ja välillä sisinpäni oli täynnä hysteriaa.

Muistan, kuinka poikani kuoleman lähestyessä sain ja jouduin hetki hetkeltä päästämään irti pojastani ja hänen maanpäällisestä elämästä. Hyväksyin sen, vaikka en olisi tahtonutkaan. Ymmärsin, että tuossa kohtaa valinnoillani tai parhaimmallakaan tahdollani ei olisi enää mitään merkitystä. Oli vain totuus – minun oli päästettävä irti!

Muistan, miten elämä hiipui poikani ruumiista. Muistan senkin, kun pesin kuollutta poikaani. Muistan, kuinka haistelin käsiäni myöhemmin, ja ne tuoksuivat poikani iholle. Muistan, kuinka päätin, etten tahtoisi koskaan enää pestä käsiäni, jotta se tuoksu ei lähtisi minusta pois. Muistan! En edes halunnut unohtaa.

Vuosikello on raksuttanut tänään reilut kaksi vuotta, ja raksutus jatkuu yhä. Koskaan en päässyt poikani kuoleman yli enkä ympäri. Jokaisen kellon raksuttaman hetken olen vain elänyt. Välillä suru pyyhkäisi ylitseni tsunamin lailla. Aallot ovat elettyjen päivien ja öiden myötä tasaantuneet. Aika ajoin tulee hetkiä, kun suru kouraisee sisintäni. Aika tekee kuitenkin tehtävänsä. Pitää paikkansa, kun sanotaan, että suru muuttaa muotoaan. Aika on kuin syli, joka lohduttaa ja tyynnyttää.

Kokemus on opettanut, ettei tule eristäytyä vaikeisiin tunteisiin, vaan kohdata ne. Kokemuksista tulee puhua, puhua ja puhua, kyllästymiseen asti puhua. Tai löytää joku muu tapa tuottaa kokemukset ulos sisikunnasta. Tulee myös elää. Tulee valita tietoisella tasolla elämä, ja todella, elää. Tulee hyväksyä ja todentaa tapahtuneet asiat osaksi elettyä elämää. Kivusta ja surusta huolimatta. Näin se ainakin toimi omalla kohdalla, koska en halunnut sammaloitua. Valitsin elämän.

Toisaalta, poikani itsemurha ravisteli elämääni perustuksia myöten. Voin myöntää, että lähes kaiken laitoin remonttiin. Muutos oli niin suuri, että aviomieheni totesi, etten ole enää sama ihminen, jonka kanssa hän meni naimisiin. Paluuta kuitenkaan vanhaan tai menneeseen ei ole. Menetyksen myötä löysin kuitenkin jotain merkityksellistä, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Uin samaan aikaan sekä vasta- että myötävirtaan. Lupasin pojallani, etten unohtaisi häntä. Nyt hän elää minussa. Löysin elämäntehtäväni. Auki sanoitan asioita, joista monet haluaisivat vaieta. Soljun myötävirtaan, kun toimin kuten sydämeni minua ohjaa, elämäntehtäväni mukaisesti. Kaikkia se ei suinkaan miellytä, mutta tehtäväni ei ole miellyttää muita, enää.

Kenellekään en soisi kohdattavaksi lapsen kuolemaa tai itsemurhaa, niin vaikea kokemus se on. Kokemus on kuitenkin myös kasvattanut minua ihmisenä – löysin rauhan sielussani. En ole enää yksinäinen enkä yksin! Joka ilta nukkumaan mennessäni olen kiitollinen ja nöyrä elämän edessä, siitä miten tällaisenkin tragedian jälkeen kykenen ajattelemaan, että elämä on pyhä, ja että elämä jatkuu. Poikani kuolema oli vasta alku.