Suru ei pääty, mutta se muuttaa muotoaan. Suru voi pyyhkäistä kaiken tieltään kuten tsunami.

Äidin suru minun suru

Poikani kuoleman jälkeen en kertaakaan käyttänyt enää hissiä, kun kävin hänen asunnollaan. Jokainen kierreportaan askelma kuudenteen kerrokseen oli tapani tehdä surutyötä. Jokaisella askeleella muistelin menneitä, kuluneita vuosia, kuukausia, viikkoja, päiviä ja hetkiä kerrallaan. Poikani ehti asua kyseisessä asunnossa yhdeksän yötä. Me omaiset taistelimme, että häntä ei sinne koskaan päästettäisi. Omaisten hätää ei kuultu, äidin hätää ei kuultu.

Pesin jokaisen astian yksitellen käsin. Pakkasin jokaisen tavaran ajatuksella, viimeisen kerran. Pesin asunnon läpikotaisin. Juttelin ääneen pojalleni tuonpuoleiseen. Hän oli vahvasti läsnä. Kuvasin puhelimella näitä yksinpuhumisia. Kävin läpi asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Pidin huolta siitä, etten unohtaisi – tuota lausetta toistin. En unohda!

Kävin läpi viimeisiä hetkiä, miten kaikki eteni poikani lopulliseen pudotukseen kuudennesta kerroksesta. Poikani oli yrittänyt tavoittaa kännykällä seitsemän kertaa isäänsä, kello 16:35 hän yritti viimeisen kerran. Tämän jälkeen hän oli laittanut puhelimen sänkynsä petauspatjan alle ja siirtyi pyörätuoliin. Pyörätuolin poikani jätti kerrostalon ylimmälle tasanteelle, ja ulko-oven hän jätti auki takanaan. Eli tämä kaikki on tapahtunut kello 16:35–16:44 välisenä aikana, sillä esikoiseni soitti minulle kello 16:44, mitä oli tapahtunut. Ensimmäisessä asuinkerroksessa asuva oli tekemässä lähtöä kauppaan ja puki takkia ylleen. Hän kuuli asuntonsa ulkopuolelta, rappukäytävästä tömähdyksen. Aivan kuin jokin olisi tullut kuulemma seinästä läpi. Hän lähti asunnosta ulos ja kurkkasi porraskaiteen yli ja tunnisti maassa olevan poikani, soitti hätäkeskukseen ja sen jälkeen vanhimmalle pojalleni.

Asunnon siivoaminen ja tavaroiden järjestäminen kesti noin kuusi viikkoa kaikkineen. Suru vei voimat. Tein asunnolle useita reissuja päivässä. Ensimmäisen viikon sain nukuttua noin 2–3 tuntia yössä. Joka ilta, tai oikeammin yöllä kello 1–2 aikaan jouduin ottamaan yhden rauhoittavan, jotta saisin unen päästä kiinni. Noina öinä selvittelin asioita kuin etsivä: mitä tapahtui ja miksi? Poikani ei jättänyt jäähyväisviestiä. Minulle jäikin kaikkineen käsitys, että poikani ei varsinaisesti suunnitellut itsemurhaa. Hän todennäköisesti teki tekonsa impulsiivisesti.

Noina viikkoina suunnittelin siunaus- ja muistotilaisuutta sekä paikalliseen lehteen kuolinilmoitusta. Kuolinilmoituksesta tein lukuisia versioita.

Tässä valmiissa maailmassa
on helppo hajota, kadota
tulla näkyväksi uudelleen.

Ja kyynelten keskellä
timantin hiomattomat sivut
leikkaavat valon säikeitä
pimeyden julmaan ytimeen.

Meillä on ikävä sinua.

Koska poikani teki itsemurhan, hänelle tehtiin ruumiinavaus, jotta kuolinsyy saataisiin varmistettua. Tämän vuoksi hautajaispäivä venyi. Pidimme ruumiinvalvojaiset. Puin yhdessä lapseni isän kanssa pojalleni hänen lempivaatteensa alusvaatteita ja sukkia myöden – en ottanut rauhoittavaa, vaan elin kipuineen tilanteen lävitse. Olin aikaisemmin pessyt kaikki vaatteet poikani viimeistä maallista matkaa varten. Muut läheiset kävivät vielä katsomassa kappelissa kaunista poikaamme, ennen kuin arkku suljettiin ja viettiin tulevaan kappeliin, jossa siunaustilaisuus pidettäisiin.

Kappelissa elin hetken, jolloin poikani oli viimeisen kerran voimakkaasti tukemassa minua ja ohjaamassa. Istuin ja odotin kappelin puolella, koska saisin pukea poikani. Itkin. Yhtäkkiä poikani sanoi, että: ”Äiti, nouse. Kävele kappelin ulko-ovelle ja käännä selkä ovea päin.” Seisoin siinä hetken, kunnes poikani sanoi: ”Äiti, kävele isäni eteen ja käänny vasemmalle katse kohti ovea.” Tein näin. Sitten poikani sanoi: ”Äiti, kerro isälleni, että nyt mennään.” Ja kun käännyin lapseni isää kohti, en ehtinyt sanoa mitään, kun ovi avattiin ja meidät ohjattiin poikani luo. Askeltaessani kohti huonetta, jossa poikani makasi pöydällä, poikani sanoi: ”Äiti, tiedät, mitä sinun tulee tehdä, pärjäät hyvin.” Niin puin yhdessä lapsen isäni kanssa pojalleni vaatteita. Lapseni isä musertui surusta, joten menin hänen luokse, ja autoin häntä pukemaan vaatteet poikamme ylle. Lopulta siirsimme poikamme hautaustoimiston henkilökunnan kanssa arkkuun. Asettelimme poikamme kauniisti arkkuun, jonka jälkeen siirsimme hänet kappelin puolelle. Me vanhemmat ja muut läheiset jätimme viimeisen kerran hyvästit. Näimme viimeisen kerran kasvokkain. Saimme viimeisen kerran koskettaa ja suudella häntä.

Siunaustilaisuus pidettiin lauantaina 24.11.2018 kauniissa kappelissa. Söin viimeisen rauhoittavan pillerin yöllä 24.11., jotta saisin nukuttua. Jatkossa päätin elää kivun ja kärsimyksen lävitse. Poikamme siunaustilaisuus alkoi kanttorin soittaessa pianolla Chisun Yksinäisen keijun tarinan. Minulle tuttu pappi piti koruttoman siunaustilaisuuden, olin suruissani suunnitellut ja laatinut ohjelman esitteineen siunaus- ja muistotilaisuuteen. Poikani saatettiin viimeiselle matkalle reilun neljänkymmenen hengen voimin.

Siunaustilaisuus oli kaunis ja koskettava, sekin jäi sydämeni ja aivojeni sopukoihin muistoksi.

Muistotilaisuudessa oli puheita, musiikkia ja ruokaa yltä kyllin. Pidimme siunaustilaisuuden poikani muistoa kunnioittaen. Se oli täynnä kyyneliä surusta, mutta myös iloisista ja kauniista muistoista. Olimme yhteistyössä siskoni miehen kanssa laatinut omintakeisen muistovideon. Tilaisuudessa soi poikani lempimusiikki, muun muassa heavy- ja rap-musiikki.

Perjantaina 14.12.2018 poikani uurna laskettiin haudan lepoon.

Suru on ajoittain lyönyt minut maahan tsunamin lailla. Kuukausien ajan suru yllätti minut, milloin minkäkin nurkan takaa tai yllättävässä tilanteessa. Vieläkin se minut ajoittain yllättää. Useimmiten suruni on yksinäisen äidin surua. Äidin suru – minun suruni – tuntui siltä, kuin minua olisi ammuttu haulikolla, jolloin minun rinnassa oli valtava aukko. Pikkuhiljaa tuo aukko on umpeutunut. Siihen on tarvittu monta kertaa tietoista tahtoa valita elämä – elää ja päästää irti menneestä. Siihen on tarvittu ymmärrystä, myötätuntoa, anteeksiantoa ja rakkautta. Siihen on tarvittu heittäytymistä kohdata muita. Se on tarkoittanut rohkeutta kohdata ja tuntea se kipu ja suru, mitä oman lapsen menettäminen tarkoittaa. Se on tarkoittanut sitä, että hyväksyn eletyn elämän sellaisena kuin se on ollut, ja sellaisena kuin se on. Se on tarkoittanut sitä, että olen uskaltanut tarttua hetkeen. Se on tarkoittanut sitä, että uskallan myöntää, että poikani oli suurin opettajani. Nyt ymmärrän. Ja tiedän, että me vielä kohtaamme. Poikani on käynyt minua tervehtimässä aika ajoin. Hän elää minussa. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

 

Äiti älä itke!
Minä nukun vaan.
Siinä nukkuessani
Uni muutti muotoaan.

Äiti älä itke!
Pois aika katoaa.
Sinun sydämessäsi
Ikuisesti elää saan.

Äiti älä itke!
Näkemiin vaan sanotaan.
Tiedäthän, että joskus
Me vielä tavataan.

Äiti älä itke!
En yksin olekaan.
Rajan yli minut saatoit
Kaunis enkeli helmoissaan.