Niin viaton ja hauras

Kuin kuivunut ja mureneva lehti. Niin viaton ja muiden armoilla. Kirkkaan syyspäivän tuuli heittelee sitä kadulla, lyöden sitä tien reunuksiin. Kadunkulmaan iskeytyessään tuo lehti nojaa siihen. Hetken aikaa se ottaa kaiken vastaan ja  se tulee läpi – tuo viiltävä tuuli. Vankka seinämä ei kuitenkaan päästä lehteä sen läpi.

Kunnes taas mennään. Lehti puikkelehtii tuulen vietävänä pitkin katuja. Kuin elämä, niin hauras. Kuin ihminen, niin hauras. Kuin hetki, niin hauras. Niin kuin toivo, niin hauras. Ja kuten luottamus – niin hauras.

Tällä hetkellä tuntuu kuin olisin tuo lehti. Kaikki mitä näen ja tunnen on niin haurasta. Minussa tapahtuu liikaa. Ympärilläni tapahtuu liikaa. Minulle on tapahtunut liikaa. Maailmassakin tapahtuu nyt liikaa.

Palaan tuohon tuulen vietävänä lentävään lehteen. Toisaalta se näyttää vapaalta, vaikka sitä viedään. Ei se laita vastaan, vaan on luonnon kanssa yhtä. Tuuli vie tuota luontokappaletta kuin tanssi. Lehdelle tämä ei ole uhka, tuuli kuljettaa turvallisesti.

Minä olen vain ihminen

Minä olen kuitenkin ihminen. Vaikka kuinka yritän maalata hauraasta, yksinäisestä lehdestä kaunista, tekee se tiukkaa. Ihmisyyden rajat, tunteet ja havainnot. Mennyt ja tulevaisuus. Rakentaa jotain mitä ei ole koskaan ollut. Jos se olisikin vain jotain mitä konkreettisesti rakentaa – sehän minulta sujuu. Olen rakentanut itselleni konkreettisen elämän, jossa on minulle tärkeitä asioita. Mutta se mitä puuttuu, se on näkymätöntä. Ja se mitä on liikaa, pidetään sisällä. Menneisyyttä on liikaa. Minua on liikaa, liikaa pinottuja ja haudattuja lehtiä, liikaa lehtien murusia, liikaa liukkaita lehtiä joihin pieni liukastuu ennemmin tai myöhemmin.

Ei niille ole sanoja

Minun salaisuuteni, jota on niin vaikea sanoittaa. Kehoni on jo niin väsynyt tähän – tunnen sen. Minä haluaisin vain piiloutua ison lehtikasan alle. Tein niin aina lapsena. Syksyisin makasin lehtikasojen päällä, talvisin lumen päällä. Hypin talvisin myös lumihankeen talomme katolta ja silloin tunsin itseni vapaaksi – niihin aikoihin talvisin lunta oli paljon sen sulaessa kokonaan vasta toukokuussa. Myönnettäköön, että olin ehkä myös hieman uhkarohkea lapsi. Mutta ympäröivä luonto piti minusta huolta. Puhuin avaruudelle ja tähdille, kävelin pitkin metsiä. Ehkä tämän vuoksi pidän nykyään niin paljon syksystä ja talvesta.

Voisinko vain piiloutua lehtien alle? Kuinka kaunis onkaan vaahteranlehti.