SURULLISIA TAPAHTUMIA

Huomaan, että tarve kirjoittamiseen on tänä aamuna herännyt jälleen turhautumisen ja ahdistuksen tunteen myötä, kuten yleensäkin. Elämässäni on myös viimeisen kuukauden aikana tapahtunut ehkä vähän liikaakin. Ensin kuoli äkillisesti minulle hyvin läheinen ihminen. Viikkoa myöhemmin vein koirani oireidensa vuoksi eläinlääkäriin. Koirallani todettiinkin vakava sairaus  ja koirani nukutettiin viimeiselle matkalleen omassa sylissäni. Jokin tunne minulla pahimmasta kyllä oli: lähdössäni kotoa nappasin reppuun varmuuden vuoksi oman neuletakkini peitoksi. Olen koittanut käsitellä asioita yksin kotona erilaisin keinoin. Kirjoittaminen on yksi niistä. Kuvat ja videot ovat myös auttaneet hieman. Olen huono puhumaan surusta tai ainakaan sitä näyttämään, niinpä terapiassakaan en ole halunnut tapahtuneita asioita juuri käsitellä. Osatkin käsittelevät menetyksiä kukin eri tavoin.

Kulunutta kuukautta ennen olin myös mennyt voinniltani jo valmiiksi heikommaksi, kun fysioterapiatyöskentely pisti liikkeelle vähän liikaa asioita kerralla. Muistan siitä huolimatta miettineeni tuolloin, että olisinko sittenkin valmis asioiden käsittelyyn, ainakin pienen osan? Helpottaisiko sen jälkeen olo jossain kohtaa ja taakka kevenisi? Sitten tulikin eteen menetykset, ja nyt en enää haluakaan jatkaa tuosta kohtaa mihin olin jäänyt. En jaksa enää lisää tekijöitä tähän vointia alaspäin kaatamaan. Siksi haluan jarruttaa ja pysähtyä nyt kehotyöskentelyn suhteen, voimat ei riitä nyt traumojen purkamiseen. Minulla ei myöskään ole täällä minkäänlaista avohoitoa tai työntekijää. Sellaista apua, mitä olen saanut aiemmin, ei täällä ole minulle antaa. Asiakkuus näin ollen päättyi lyhyeen. Onneksi fysioterapia ja psykoterapia ovat minulla Kelan tukemana.

SYKSY HUOLETTAA

Tänään minä mietin erityisesti ensi syksyä. Haluaisin niin kovasti jaksaa opiskella. Niiden jaksamiseen tarvitsen kuitenkin sen, että pystyn työskentelemään osieni kanssa. Ja tuo työskentely vie aivan uskomattoman määrän energiaa. Opiskelu ja oppiminen itsessäänhän ei minulle ole vaikeaa. Eräs ihminen on sanonut minulle, että olisin jo väitellyt, jos minulla ei olisi näitä haasteitani. Tarvitsen terapiani, että jaksan ja pystyn osieni kanssa työskentelyyn, mutta arkeeni minä tarvitsisin toisenlaista apua. Tällaista apua minulle annettiin aiemmassa kaupungissani. Tuntuu musertavalta ajatella opiskeluja, kun olen niin hataran verkon varassa. Erityisesti ensi syksynä minä oikeasti tarvitsisin tukea, että jaksaisin palata minulle rakkaiden opintojen pariin.

AVUN SAAMISEN KIEMUROITA

Saattaa olla, että seuraavaksi kertomani asia herättää joitakin tunteita, mutta kirjoitan sen silti, jos voin sillä yhtään herätellä ajatuksia meidän yhteiskunnan tilanteesta, resurssien jaosta sekä niiden suuntaamisesta. Minä tarvitsisin avohoidosta sen yhden psykiatrian alan ihmisen, joka ymmärtää dissosiaation, tuntisi minut ja pystyy tukemaan arjessa. Yksi käynti viikossa riittäisi varmasti. Minun ei tarvitsisi taistella koko viikkoa yksin. Jo tieto, että saisin purkaa opiskelun tuottamia tunteita ja haasteita kodin ympäristössä ihmiselle joka tuntee sekä dissosiaation että minut, on kannattelevaa. Mutta tämän sijaan, minä olisin saanut halutessani mahdollisuuden sosiaalitoimen asiakkuuteen, jossa olisin mahdollisuuksien mukaan saanut palveluseteleitä kotini siivousapuun. Minulta myös kysyttiin mielipidettä henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta. Heitän nyt ilmaan muutaman kysymyksen: Kumpi vaihtoehto maksaisi kunnalle enemmän? Kumpi auttaisi minua oikeasti tukemaan opiskeluissani? Kumpi olisi helpompi järjestää? Itselläni on selkeä käsitys omista vastauksistani. Tämän vuoksi kieltäydyin lähtemästä uuden koneiston kyytiin. Tarvitsen voimani ihan muuhun, ja minulla on selkeä käsitys siitä minkälaista apua tarvitsen, eikä se ole kohdallani henkilökohtainen avustaja.

 

LÄPIKULKUMATKALLA VANHASSA KAUPUNGISSA

Avohoito on oikeastaan ainoa asia, mitä täällä asuessani olen ikävöinyt ja tarvinnut vanhasta kotikaupungista. Viime viikolla olin hautajaisten vuoksi läpikulkumatkalla siellä ja huomasin millä tavalla olen jo ehtinyt vieraantua minulle näennäisesti tutuista kolkista. Kaupungista, jonka tiet tunnen kuin omat taskuni. Levottomuus oli ehkä kuvaavin asia, jonka erotin itsessäni kun pitkästä aikaa noiden teiden läpi kuljin. Jotkin ihmiset ihmettelivät, kun olin tuona aamuna päättänyt lähteä ensimmäisellä aamujunalla ja palata kotiin raskaan päivän jälkeen takaisin iltamyöhään viimeisellä junalla. Minulle näin oli kuitenkin parasta.

OSAT OMILLA TEILLÄÄN

Kun koirani kuoli, astui tämän jälkeen yksi pitkään taka-alalla ollut osani näkyvällä tavalla arkeeni. Näkyvällä tarkoitan sitä, että maatessani erittäin huonossa voinnissa ja synkissä oloissa sängyssä, nousin yhtäkkiä ylös, aloin siltä istumalta kaivelemaan kaappeja ja vihkoja(joita on useita kymmeniä). Tuo toiveikkuutta ja kauniita asioita kantava osani otti vallan ja tunnin kuluttua pystyssä oli oma Instagram-tili luovuuden toteuttamista varten. Iltaan mennessä sohvalla ja lattialla oli kymmenisen vihkoa vanhoine kirjoituksineen levällään ja lisää tuotoksia syntyi niin kauan, kunnes muut osat olivat jääneet niin alle, että olin kokonaisuudessaan aivan loppu. Pääni oli kuin tiiliskivi, jonka sisällä ei ajatukset kulje kuin muutaman sentin eteen ja taakse. Dissosiaatio aiheutti epätodellista oloa, ja pelkäsin sekoavani. Minua heikotti ja ahdisti. Olo oli hyvin vieras: selasin tuon osani tekemää somea ja tuntui kun katselisin jonkun muun tekeleitä. Nyt olen päässäni ehkä jonkinlaisen sopimuksen saanut käytännön järjestelyistä somen tekemisen aktiivisuuden suhteen, koska tuo juttu selkeästi on tuolle osalle tärkeä väylä toteuttaa itseään ja jakaa hyvää muille. Mielipiteet ovatkin sitten ihan toinen asia, ja niitä on monta, rumasta kauniiseen asti.

Kaiken kaikkiaan, paljon on tapahtunut, ja edessä oleva tuntuu vähintään yhtä raskaalta. Edessä on kesä, joka on rankkaa aikaa loma-aikoineen ja sään mukanaan tuoman kuumuuden vuoksi. Kuumuus tekee fyysisistä oireista lähes sietämätöntä. Kun kesästä on selvitty, onkin jo syksy, joka on tällä hetkellä hauras kysymysmerkki.