Vaaravyöhykkeellä on pelottavaa. Siellä pitää olla varuillaan, koska mitä vain voi tapahtua seuraavaksi. Kun arki ja vaaravyöhyke limittyvät  yhteen, arjesta tulee oikea miinakenttä. Menneisyys ja nykyisyys yhdistyvät kurjalla tavalla ja se maailma on taistelijalle totta.

 

silloin pelkäsin

Kymmenisen vuotta sitten mieleni alkoi tehdä toden teolla temppuja. Aloin pelkäämään monenlaisia asioita. Koska kaikki oli minulle todellista, en pystynyt itse kyseenalaistamaan pelkojani. Monissa peloissani minua vaanittiin, paikassa jos toisessakin. Onko vaara todellinen?  No totta hitossa se on koska aivoni ja kehoni niin sanovat! Ei auttanut järkipuhe.

Kiva aamulenkki koirien kanssa snap pelottavaa, koska tiedän että kohta kimppuuni hyökkää mies tuolta pimeästä. 

Luen kirjastossa kirjaa joku käveli taakseni kirjahyllylle snap kylmät väreet kulkevat minussa ja ahdistuksen aallot. Hengitän hitaasti. Olen paikallani. Joutsen lensi ohi.

Menossa kävellen keskustaan ja kuulen takaani askeleet snap  takana kävelee vaarallinen tyyppi. Hän haluaa lyödä ja vahingoittaa minua. Mieli täynnä kauhua, valmistaudun puolustautumaan, kävelen, apua mitä teen?

Olen jo nukkumassa kun mieheni palaa iltavuorosta ja kömpii sänkyyn viereeni ja ottaa kädestäni kiinni  snap Olen hereillä kaikki aistit valppaana ja nukahtaminen uudelleen on vaikeaa.

Palautuminen pelkomoodista oli vaikeaa. Jos oli tuuria, niin perheenjäsen tai työkaveri keskeytti ajatukseni ihan tavallisella asialla. Ajatukset hyppäsivät pakotettuina uudelle uralle takaisin arkiseen asiaan. Paluu jähmettymisestä oli vastentahtoista.  Ajatusten keskittäminen takaisen arkeen tuntui hidastetulta ja nihkeältä, vastentahtoiselta. Kuka minua sitten suojelee?  Sitten kun mieli pääsi takaisin tämän päivän asiaan, pelko unohtui vaihtuakseen ylivireyteen, kunnes taas joku asia ympäristössä sai minut varuilleen ja olin valmiina puolustautumaan. Ei ihme että äiti oli vähän väsynyt. 

Äiti pelkäsi myös lastensa puolesta. Kerroin kaikki skenaariot namusedistä pedofiileihin ja pelkäsin myös, että tapahtuu onnettomuus/tulipalo/ihan mitä vaan. Huh huh. Onneksi saan elää turvallisessa ympäristössä ja arjessa. Toipuminen on ollut mahdollista. Vaikka reaktiot syttyivät minussa, niin minkäänlaista väkivaltaa ei ikinä tullutkaan. Ohikulkija ei lyönytkään tai pusikosta ei syöksynytkään puukkomiestä. On ollut mahdollisuus oppia taas turvallinen olo. Terapiassa on näitä tilanteita ja pelkoja käyty läpi kysymysten kautta ja realisoitu todennäköisyyksiä. Olemme puhuneet pelkoihin linkittyvistä traumatapahtumista. Keskustelun tarve on ollut suuri, mutta silti usein oli tosi vaikeaa saada asia ulos suusta. Siihen saattoi mennä ikuisuus. Ajatus oli kristallinkirkkaana mielessä ja kun yritin sanoa sen ääneen, niin sitten mieleeni tuli tulppa ja ajatus lensi pois. Uudelleen ja uudelleen.

Hiljalleen perusturvallisuuden palautuessa olen käsittänyt keskellä kirkasta päivää tapahtuvat väkivallanteot ilman syytä kuitenkin aika harvinaisiksi. 

takaumat

Vielä muutama vuosi sitten traumamuistoja kellui elävänä “sisälläni”.  Ne heräsivät henkiin jos traumamuisto pääsi mieleeni. Yritin poistaa ja välttää takaumia kaikin keinoin. Kiireinen tekeminen täyttää mieltä, mutta on pitkässä juoksussa saakelin väsyttävää. Niin ja kun öisin ois saanut levollisesti nukkua, mutta kun ei. Nukuin keveästi, heräsin pieneen risahdukseenkin. Näin unissa murhetta, murhaa ja epäonnistumisia, niin ei se uni aina hääviltä tuntunut.

Takaumista mieleeni on jäänyt pari pahaa kertaa, kun terapiakäynnillä sietämätön tuskainen muisto vei mukanaan ja en päässyt siitä mitenkään pois. Terapeutin avulla tilanne laitettiin pakettiin/huoneeseen ja siirrettiin kauemmas turvalliseen paikkaan mistä se ei pääse pois. Tämä keino yhdistettynä emdr:ään oli todella tehokas. Emdr jotenkin syväjuurruttaa uuden ajatuksen. Ajatuksesta tulee totta. Turvasta tulee totta. Fyysiset takaumat oli kans tosi ilkeitä. Oikeastaan oma lukunsa kokonaan. Se ei ole kuva tai elokuvaa vaan takauman tullessa tunsin mitä kehoni on aiemmin tuntenut. Yököttävää ja saastaista. Pelottavaa ja todella todellista.

ylivireys – bensaa liekkeihin

Fyysiset oireet kuten nopea pulssi, sydämen muljahdukset ja pinnallinen hengitys ruokkivat pelkoa. Ylivireys tuntui hyvältä ja tarpeelliselta. Minä söin Propralia, että sydän rauhoittuisi. Erilaiset hengitystekniikat ja vagushermon harjoitteet auttoivat ja auttavat myös, mutta niiden vaikutus on ollut tosi lyhytaikainen. Harjoituksia pitäisi tehdä todella usein ja saada arkeen mukaan niin yksinkertainen juttu, että sen muistaa vaikka unissaan. Käyttööni on jäänyt vain tosi simppeli 123: nopea sisään (1) ja hidas ulos (2,3), . Tämä on paras mihin kiireisessä tohinassa pystyn. Tuntuu että aina on parempaakin tekemistä kuin rentoutua ja hengittää. Tehdä vaikka helmitöitä tai hoitaa puutarhaa.

mitä ajattelen nyt

Muistoja ja takaumia on käyty terapiavuosien aikana läpi. Säikähdykset ja pelko ovat jotakuinkin loppuneet, kuten myös takaumat. Voin miettiä menneitä tapahtumia, mutta ne eivät ala pelottamaan tai itkettämään. Kyllä mua joskus pelottaa, että jos takaumat muuttuvatkin taas  eläviksi. Sen vuoksi en halua yksin ollessa kovin tarkkaan miettiä niitä. Pikaisesti voin kurkata. Olen mä terapiassa joskus kokeeksi aukaissut jonkun synkän jutun, mutta kaikki on mennyt aina ihan hyvin. 

Katson traumatapahtumia taaksepäin täältä aivan eri ajasta. Kehoni tuntuu tutulta ja tavalliselta,  Elän koko ajan tässä päivässä ja traumatapahtumat ovat historiaani. Tuntuu surulliselta ja tunnen myötätuntoa itseäni kohtaan, mitä olen joutunut kokemaan. Jollakin tavoin traumamuistot, -paikat ja henkilöt ovat nyt ulkona minusta, ulkopuolella, kun just nyt ajattelen jotain tapahtumaa. He ovat eläviä ihmisiä ja vanhentuneet kuten minäkin. Maisemat ovat muuttuneet, taloja purettu ja uusia rakennettu. Muistot on muistoja ja nyt on nyt.

Vielä on kohtia jolloin pelko kytkeytyy “turhaan” päälle. Ehkä ihan kaikkea ei voikkaan parantaa? Tekeekö sitten vuodet tehtävänsä ja reaktiot vaimenee, kun minulla on turvallinen olo? Kun osaan itse uudelleen ja uudelleen realisoida säikähdyksen vaarattomaksi? Saa nähdä. Toistoja toistoja vertaiset, jaksetaan eteenpäin 🙂