”Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla..” Näin lauloi mummoni aikoinaan. Tällä tarkoitettiin todennäköisesti sitä, että työtä oli tehtävä paljon elääkseen. Mitään ei saa helpolla. Tämä tuli myös osaksi minun persoonaani; lunastin paikkani suorittamalla. Tämä osa alkoi kuitenkin pikkuhiljaa murentua kun en enää jaksanutkaan ja loputkin meni kun menetin työkykyni väkivallan seurauksena. En ollut enää mitään.
Minulla on kuitenkin yhä Suorittaja perfektionisti ja tämä selviytymiskeino on todella raskas. Ja en tiedä mitä minulta vaaditaan, niin koitan sitten arvailla mikä miellyttää muita. En myöskään kestä kun minulle ollaan vihaisia, ja omat rajat olisi kuitenkin hyvä olla. Tällä hetkellä on tilanne että minä olen pieninä palasina. Rikottu peili, se kun kasataan niin kuva näyttää vääristyneeltä. Siitä ei tule kaunista kuten japanilaisilla tekniikoilla Kintsugi keramiikan korjauskulta tai Sashiko geometrinen kirjonta sekä Boro kerroksellinen tilkkutekniikka. Onko tämä rikkonaisuus ohi menevä vaihe ennen yhdistymistä?
Elämäni on rulettia, osat/moodit vaihtuu koko ajan. En tiedä mitä minun pitäisi olla ja tehdä. Tämä on raskasta minulle mutta myös muille, koska puhun asioista, joista kannattaisi ehkä edelleenkin vaieta. Tämä on saattanut minut myös pulaan kun olen koittanut miellyttää kaikkia. Terapiassa keskustellut asiat olen kokenut painostuksena, että omia rajoja on puolustettava vaikka väkisin, en saa enää olla sitä enkä tätä. Oikeasti tiedän ettei minua ole painostettu mihinkään vaan olen ottanut kaiken liian kirjaimellisesti. Minulta puuttuu minuus. Itkettää. Yhtenä hetkenä olen surullinen toisena vihainen sitten muka iloinen ja kaikki hyvin, kunnes olen turta. Välillä nään selkeästi miten asiat on, mutta en kestä totuutta ja taas tulee maski päälle.
Tämä koko sekamelska on saanut minut miettimään paljon kuolemaa, pääsisin rauhaan, lopullinen pakotie. Pieni uteliaisuus kuitenkin pitää minut hengissä, entä jos tuleekin joku onnenpotku? Toisaalta olen oppinut että ulkoiset asiat ei tuo pysyvää onnea. Olenko liian hajalla? Sen tiedän etten pysty kaikkeen vaikka kuinka yritän. Ehkä vika onkin siinä, että yritän liikaa. Mun rentouskin on suorittamista. Mitä minä olen? Millainen olisin halunnut olla? Ehkäpä häviän taas maisemista ja tuotan toisille pettymyksen. Tai tuskin, koska ovat tottuneet, että minä häivyn, kun en enää jaksa. Ihmetystä varmaan herättää, koska ulkoisesti asiat näyttää hyvältä. Vai onko nyt tilaisuus hajota turvallisesti? Tuleeko minusta minä? Sen tiedän ettei minulla ole enää varaa olla tätä mitä olen monellakin tasolla. Ja haluan myös, että tämä kylmä yksinäisyys loppuu.
Mitä voin tehdä, että tilanne muuttuu? Olen jo tehnyt niin paljon ja tässä on tulos, olen aivan sekaisin.