VALITSEMANI TIE

Tänä iltapäivänä mietin perheasioita. Jouduin niiden äärelle, kun yksi puhelu riitti siihen, että koin taas sen niin tutun, henkisesti lyödyn olon. Olisin ehkä uskaltanut sanoakin jotain, jollen olisi ollut tuolloin juuri yliopistolla. Ehkä tätä kirjoittamalla yritän koota itsetunnon rippeitä takaisin.

On surullista todistaa kaukaa mutta kuitenkin niin läheltä, kun traumojen kyllästämä perheeni oireilee ja murenee pahassa olossaan. Minä täältä kaukaa toisesta kaupungista käsin saan oman osan päälleni, tahtomattani. Olen osin antanut asioita vanhemmilleni anteeksi. Olen valinnut linjan, jonka mukaisesti olen käytännön asioiden tiimoilta pitänyt yhteyttä ja ottanut käytännön apua vastaan. Vastalahjaksi minulla ei ole ollut paljon muuta annettavaa, kuin silloin tällöin laittaa jonkinlaisen lyhyen viestin joka saattaisi ilahduttaa. Kuvan metsälenkiltä koiran kanssa tai esimerkiksi uutisen hyvin menneestä tentistä. Joskus saan vastauksen, joskus en.

Hauras ja heikko ei myöskään heidän edessä saa olla, siitä ei seuraa kuin pahaa oloa kaikille. Olen valinnut tien olla pistämättä yhteyksiä kokonaan poikki. Kunnioitan käytännön apua jota olen saanut ja koen velvollisuudekseni yrittää pitää jonkinlaista haurasta narua välillämme. En halua myöskään murentaa heidän omaa vaikeaa tilannetta yhtään lisää.

 

PEILINÄ OMALLE ÄIDILLE

Me ihmiset olemme erilaisia ja jokainen käsittelee traumojaan eri tavalla. Minun on ollut kuitenkin vaikea hyväksyä, kun äitini ei ota apua vastaan. Hirvittää katsoa vierestä, kun ihminen käyttää tätä kultaista aikaa tässä elämässä paetakseen asioita tuhoamalla itseään ja omaa psyykkistä ja fyysistä terveyttään minkä ehtii, vaikka olisi paljon muitakin vaihtoehtoja. Kaikesta tapahtuneista asioista huolimatta haluan hänellekin vain hyvää, mutta ketään ei voi pakottaa avun piiriin tahtomattaan.

Surullista kyllä, mutta ketään ei voi myöskään pakottaa pysähtymään katsomaan sitä, millainen tytär tulikaan tehtyä. Ei, vaikka tarjottimella toisi mahdollisuuksia nenän eteen. Uskon, että kyse ei ole vain siitä, mitä hän ei näe minussa. Kyse on varmasti myös siitä, että minä muistutan hänelle liian vaikeista asioista. Hän näkee minussa liikaa menetettyä ja ehkä myös jotain, mitä hänkin olisi halunnut elämässään itse tehdä ja saavuttaa. Siksi on helpompi joko unohtaa tai painaa minua maahan. Sisareni edustaa vanhemmilleni vakautta, rauhaa ja menestystä. Minun elämäni he näkevät suurilta osin epäonnen ja köyhyyden valossa.

 

RIKKAUDEN MITTANA SISIN

Minulle on vieras ajatus katsoa elämää siitä suunnasta, kuinka vanhempani katsovat. He näkivät vierestä pari viikkoa sitten, kun home vei kolme neljäsosaa maallisesta omaisuudestani eli toisin sanoen tavarasta, materiasta. Kaiken sen jälkeen en koe olevani sen köyhempi mitä aiemminkaan. Uudessa tyhjässä kodissani jäin kaiken jälkeen kaksin sisimpäni kanssa. Se tunne kun kaikki vietiin, pakotti kysymään itseltäni, että mitä minulla on. Ja aika paljon minulla on. Sain pitää oman ja koirani fyysisen terveyden, sain terveet neliöt ja hienon asunnon tilalle ja lisäksi minulla on omat unelmat ja sisälläni oleva kokonainen luova maailma. Mutta silti minun elämäni edustaa heille kaaosta, epävarmuutta, häpeää ja ahdistusta.

Toisaalta on aika naiivia ajatella, että perheeni pystyisi joku päivä näkemään millainen ihminen olen. He eivät pystyisi siihen ilman omien traumojen käsittelyä, joka olisi jo tapahtunut jos heistä siihen olisi. Ehkä on vain aika luovuttaa ja joku päivä pystyä käymään oma suru läpi. Se suru, että he valitsivat olla minua koskaan tuntematta.

 

  ehkä surullisinta ei ollutkaan se,

mitä ei ollut

vaan se, että annoit senkin

minkä rakensit sen tilalle, mitä ei ollut

toivo on siinä, että kaiken jälkeen

vielä kerran

uskallat antaa mahdollisuuden vain itsellesi rakentaa

-Hea, kesä 2022