Minun elämässäni pelolla on ollut korostunut rooli niin kauan kuin jaksan muistaa. Eniten olen pelännyt kuolemaa ja toiseksi eniten omaa äitiäni; näen hänen kasvojaan myös muilla läheisilläni. Edellisten lisäksi olen pelännyt ainakin koronaa, esitelmän pitämistä, pianon soiton harjoittelemista (etten vain soita vääriä nuotteja), ystävän kahvittelukutsusta kieltäytymistä, lihomista, ilmastonmuutosta, että joku näkee minut alasti pukukopin raosta, teini-ikäisiä poikia ja paljon muuta. Eniten olen kuitenkin nähdäkseni pelännyt itse pelkoa.
Haluaisin huomauttaa tässä vaiheessa, että kirjoitukseni ei päde henkilöihin, keillä on elämässään ”todellisia uhkia” kuten vaarallisia läheisiä tai muita henkistä, fyysistä tai hengellistä turvallisuutta vaarantavia tekijöitä.
”Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse”, sanotaan. Sanonnassa on hyvä pointti: pelot kohdistuvat tapauksessani useimmiten omassa päässäni luotuihin skenaarioihin tulevaisuudesta, tai menneisyyden muistelusta, joka virittää hermoston hätätilaan. Todellisuudessa olen saanut viettää viimeiset vuodet ulkoisesti rauhallista elämää, johon kuuluu pääsääntöisesti luotettavia ja minulle hyvää tahtovia läheisiä, turvallinen ja sopiva koti sekä asuinympäristö, kohtuullisesti toimiva keho sekä hoitokontaktit. Ei siis mitään hätää?
Kaikesta hyvästä huolimatta kehoni on jopa päivittäin tilassa, jossa taistele/pakene/lamaannu-tila on aktivoituneena. Olen jatkuvasti virittynyt uhkiin, ja hermosto on kovilla. Toisinaan kun pelkään kovin, muutun koko olemukseltani kauhistuneeksi pikkulapseksi, käpertynyttä asentoa ja hiljaista, piipittävää ääntä myöten. Kumppanini kuvaa ”valon ja varjon” vaihtelua minussa huomattavana ja nopeana. Viimeksi tänään soitin itkuisen puhelun rakastavalle kumppanilleni, kun katastrofiajatukseni syöttivät minulle skenaarioita, joissa hän kyllästyy minuun, ja päättää etsiä tasapainoisemman kumppanin. Suunnilleen kaikki todistusaineisto taistelee tätä mahdollisuutta vastaan, mutta pelko silti riipii sisuskalujani. Mikä siis avuksi näinä hetkinä?
Pelon sietämisen keinoja á la Sofia:
- Kehotietoisuus. Kehon heijailu, silittely, uiminen, avantoon dippaaminen, saunassa käyminen, hyräily, tanssiminen tai vaan vapaa liike tekevät hyvää
- Pelon kohtaaminen. Jo sanaparren ”minua pelottaa” lausuminen voi olla hyödyllistä. Seuraava taso tästä on yrittää aktivoida sisäinen turvallinen aikuinen. Välillä otan aikuisen rooliin erään pehmoeläimeni, ja hän lohduttaa minua tai antaa ohjeita omalla äänelläni. ”No niin Sofia, nyt käydään suihkussa ja sitten syödään välipalaa. Sinä olet turvassa ja sinua rakastetaan hyvin paljon”.
- Ajatuksien kirjoittaminen paperille. Usein huomaan, että päässäni luomat skenaariot ovat kerta kaikkiaan järjettömiä, ja niiden takaa löytyy vääristyneitä ydinuskomuksia ja ajatuksia itsestäni tai maailmasta
- Rutiinien ja turvallisuuden luominen omassa arjessa. Liikunta, hyvä uni, siisteys ja säännöllinen ruokailu tekevät ihmeitä levottomalle mielelle.
Ensinnäkin on huomautettava, että toisinaan yksinkertaisesti mikään ei auta kauhun hiipiessä ytimiin asti. Suurempi ongelma minulle on kuitenkin se, etten käytä keinojani. Mutta miksi? Yksinkertainen vastaus on se, että pelon kohtaaminen on usein vaivalloista ja epämukavaa: pelon takaa tulevat keholliset tai sanalliset muistot ovat raskaita kantaa. Joskus tuntuu siltä, että en ehdottomasti pysty vastaanottamaan muistoja ja tunteita. Tämän tunteen takana on taas tuhoutumisen ja kuoleman pelko. Pelko siitä, että tunteet ja muistot oikeasti voivat satuttaa minua tai jopa jotain pahempaa.
Toki on myös totta, että traumaattisia muistoja on hyvä ottaa vastaan pikkuhiljaa esimerkiksi luotettavan ammattilaisen ohjauksessa. Koen olevani läpimurron partaalla omassa toipumisessani, mutta pelkään jotain tuntematonta hirmutunnetta, joka kaappaa minut valtaansa, jos katson näiden arkipäiväisiempien pelkojen taakse.
Luotetun terapeutin tuolilla tai kumppanin sylissä on helpompi kantaa kipua. Samoin kuin nukkuvan koiran hengitys tyynnyttää minua uneen, on pelko menneisyydestäni paljon pienempi rakkaan ihmisen rinnalla. Ihminen tarvitsee toisia otuksia myös pelon käsittelyyn; tämä on kammottava tosiasia traumatisoituneelle mielelle, joka haluaisi kadota ja eristäytyä. Pikkuhiljaa siis kohtaan pelkojani ja elämääni, omassa tahdissani. Pienet onnistumiset ovat onnistumisia.
Minkä teon voisin tänään tehdä itseni hyväksi, etten pelkäisi niin kovin?
Viimeisimmät kommentit