Pelottaako haapaa luopua vahvoista vihreistä lehdistä. Se on saanut koko kesän havista tuulen mukana ja nauttia lämmöstä. Sillä on voimakas runko, pitkä ja ylväs. Sillä on myös tukena kaikki ne vahvat oksat, jotka kannattelevat sitä. Mutta pelottaako sitä kun syksy tulee?

Mua pelottaa, en ole kuin haapa. Olen kyllä ollut kesän lämmössä, mutta syksy ja sen tuomat muutokset ahdistaa ja pelottaa. Selviänkö syksystä haavan lailla. Minun runkoni on heikompi, oksani eivät kestä tätä huolien painoa. 

Vai entäs jos minä olen se runko ja minun oksani, jotka mua kannattelee on mun ympärillä olevat ihmiset. Heidän on voima auttaa mua syksyn yli, kun kamppailen haavan tavoin luopumisesta. Minun tulee vain kannatella itseni ja ottaa omat oksani mukaan, niin paljon kuin ne kantavat.

Mutta miksi se sattuu, ihan hirveästi! Taivaskin itkee välillä, vesi sataa voimalla ja kastelee kaiken. Se kaataa, se täyttää saavit ja nujertaa, ja kasvoni ovat märät kyyneleistä. Siltä minun luopumisen tuska tuntuu, se myös murskaa mut pieneksi. Välillä olo muuttuu sumuiseksi ihan kuin syksyn ilmakin, niin pientä tihkusadetta, kylmää harmaata sumua, joka peittää kaiken alleen. En näe eteeni, en näe ulospääsyä tai ratkaisua. Olen siellä syksyisen sumun keskellä.

Haapa vaihtaa ruskan väriloistoon ja hehkuu keltaisen, oranssin ja punaisen eri värisävyissä, se taitaa nauttia syksystä. Ei varmaaan ollutkaan niin vaikeaa luopua vihreistä lehdistä, kun tilalle tuli jotain vähintään yhtä kaunista. Tätä odotan itsekin.

Kun saan rohkeuden luopua, voin saada joskus tilalle jotain kaunista, toipumisen rauhaa, hiljaisuutta ja hyväksyntää, että nyt on näin. Onko se sitten se minun väriloisto?

Muutos on aina vaikeaa ja tekee kipeää luopua omasta tutusta. Haapa luopuu vihreydestään, minä teen luopumisen työtä myös. Tekee mieli huutaa. Pelkään, että katkeroidun, pelkään, että vihani sisällä alkaa taas elämään. Mutta koitan luottaa että saan oman väriloiston vielä ja saan pitää sen.

Talveksi haapa luopuu loistostaan ja vaipuu uneen, talven armoille. Minäkin haluan vaipua uneen, ehkä minun on aika vaipua minuun ja tutustua siihen kuka minä olen ja mitä haluan. Kevään koittaessa haapa kasvattaa uuden vihreyden ympärilleen ja alkaa nauttimaan auringosta. Silloin minäkin tiedän mitä minun tulee tehdä, silloin minunkin edessä on jotain uutta, toivottavasti jotain minulle tarkoitettua hyvää.