Katselen itseäni peilistä. Mitä oikein näen? Näenkö saman minkä muut näkevät kun katsovat minua. Avartuuko eteeni kauneutta vai näenkö vain pelkät virheet, osaanko katsoa mitä ahdistuksen takaa näkyy.

Tukka on sekaisin, menin illalla märällä tukalla nukkumaan, virhe. Mutta tehty mikä tehty, nyt katselen itseäni aamu silmillä peilistä. Voi kuinka silmäni ovatkin vielä turvoksissa ja se tukka! No, sille voi tehdä jotain kohta ja silmätkin aukeavat kunhan saan kahvia. Nämä asiat ovat siis helposti korjattavissa. 

Haluaisin olla kauniimpi, haluaisin olla laihempi, haluaisin olla pidempi ja vähän sirompi. Haluaisin pitkät hiukset. On paljon mitä haluaisin itsessäni muuttaa. Osalle asioista voin helpostikin tehdä jotain, esimerkiksi hiukset kasvavat kyllä mutta laihuttamista ei mahda suositella mulle kukaan, ei nyt vielä. Vyötäröä on alkanut kertymään, mutta ainahan sitä vähän joulukiloja tulee, silti pitäisi osata sietää tämä muutos kehossani ja se on vaikeaa. On vaikea katsoa muuttuvaa vartaloa peilistä ja koittaa hyväksyä kaikki se mitä näkee. Mutta tiedän, etten mee eteenpäin tässä syömishäiriö taistelussa, jos en opettele sietämään kehoani. Joten luon katseen vartalooni ja totean sen tänään olevan tuollainen.

Katson tarkemmin peiliin, katson suoraan noihin tummanruskeisiin silmiin, jotka ovat aamukahvin ansioista jo ihan auki ja pirteän näköiset. 

Silmät ovat sielun peili, – sanotaan. Näen pelkoa, pelkoa tulevaisuudesta. Ahdistusta kaikesta epävarmuudesta mitä elämässä on. Näen epävarman ihmisen, joka koittaa pysyä koossa omilla voimillaan. Mutta näen myös pienen toivon pilkahduksenkin, näen toivoa tulevaan. 

Olin taas syksyllä osastolla parisen kuukautta ja sen jälkeen ahdistus on vaihdellut aika tavalla, mutta poistunut se ei oikeastaan ole ollenkaan. Perhetyö käy arjen apuna päivittäin ja siihenkin on ollut tottuminen taas. Olen odottanut Kelan päätöstä vaativasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta jo kuukausia ja tämän odottaminen oli äärimmäisen ahdistavaa ja kuluttavaa (Päätös siitä tuli tänään ja se oli myönteinen!). Joulun aikaan osat ovat olleet rauhallisempia kuin koskaan, ehkä se johtuu osastolla muokatusta lääkityksestä tai sitten vain siitä, että saan pitää perheeni lähelläni ja tiedän miten heillä menee. 

Arki on alkanut ja lapset palailleet kouluihinsa, mikä on hyvä asia sinällään, mutta tämä vallitseva tilanne ei kyllä rauhoita vaan enemmänkin luo epävarmuutta ja pelkoa lisää. Hieman mua pelottaa oma jaksaminen, en oikein osaa määritellä miten ja miksi, mutta jotenkin se vain pelottaa, ehkä pelkään, että voimani taas loppuu ja joudun osastolle, se kun ei ole kiva vaihtoehto ollenkaan.

Jospa katsoisin itseäni lempeästi ja hyväksyvämmin peilistä välillä, mitä näkisin.

Tukka on edelleen sekaisin, mutta se ei haittaa, olen kotivaatteissa, saan olla juuri näin. Olen vahva, olen selvinnyt niin monesta myrskystä ja keitetty niin monissa vesissä ja silti porskutan eteen päin. Olen iloinen, vaikka ahdistaa ja välillä on hankalaa, koitan nähdä asioissa hyviäkin puolia. Olen selviytyjä. Väsynytkin olen useasti, mutta hyväksyn sen ja koitan levätä aina kun mahdollista ja tehdä minulle mieluisia asioita. 

Olen rakastettu tässä elämässä, mulla on läheiset, puoliso ja lapset jotka ovat mun tukena, aina. Minulla on muutama rakas ystävä ja vertaiset. Minulla on minun rakkaat harrastukset, jotka osaltaan pitävät mut pinnalla, olen onnekas, saan käydä terapiassa. 

Näen myös toivoa, näen peilistä välillä sen kaikkivoipaisuuden supermiehen, joka pystyy mihin vain, kunhan vaan haluaa. Ja toivoa on myös ajatuksissani tulevasta. Haluan jaksaa käydä terapiassa ja pystyä olemaan kotona. Haluan uskoa, että pääsen ensi kesänä palaamaan jo työelämään, edes osittain.

 Mutta nyt eletään tätä hetkeä ja ollaan läsnä tässä kohtaa.