Mun on ihan kauhean vaikea ymmärtää mun traumaa. Mulla on kokoajan huijarisyndrooma-fiilis. Oikeesti, mitään NIIN pahaa ei ole tapahtunut, että se selittäisi, että voin näin huonosti. Edelleen voin näin huonosti. Monen vuoden terapian jälkeen. Näin vanhana. Mä en saa ymmärryksestä kiinni. Se piiloutuu multa täysin. En oikein ymmärrä sitä edes järjellä, saati että saisin mitään yhteyttä siihen. Olen niin ontto eikä mun sisällä oo mitään muuta kuin tyhjyyttä.
Itsesyytös pyörii päässäni. Olen itse syypää traumoihini. Olen syntynyt kelvottomaksi. Jos olisin ollut parempi, nöyrempi ja ymmärtänyt oman pahuuteni ja syntisyyteni paremmin, en nyt olisi tässä. Mun olis vaan pitänyt tajuta ja nöyrtyä. Ei olla näin kova ja kylmä.
Hetkinen. Seis. Siis mitä vittua?? Kuka on kova ja kylmä?!? Mä olin lapsi!! En ollu kova enkä kylmä! Musta tuli sellainen, koska mun piti suojautua. Mua ei kukaan suojellu.
Pahan tytön puheenvuoro
Sä muovasit musta pelkän kuoren, potkit ulos kaiken, mikä olisi voinut olla minua. Sille ei ollut mitään tilaa, kukaan ei sitä halunnut. Sä otit mut sun käyttöön jo hyvin varhain. Jo silloin musta on muovattu tämä kuori. Kuori, pelkkä ontto lapsi, josta kaikki sisus on tyhjennetty jäteastiaan pohjattomasti kelpaamattomana. Siitä vielä jatkui kova koulu, miten kuoresta poistetaan ne jonnekin sopukoihin piiloutuneet minän rippeet. Niitä muokattiin ja karsittiin päivä päivältä ja vuosi vuodelta, kunnes minusta tuli kelpo palvelija. Koulutustilaisuudeksi kelpasi mikä tahansa hetki ja mikä tahansa tilanne. Tärkeintä oli, että minuus on poissa. Se veistettiin tai poltettiin irti. Sen poissaoloa testattiin ja sitä pilkattiin, jos jälkiä siitä löytyi. Sitä kidutettiin ja varmistettiin, että minuus on todella kaikonnut ja että jäljellä on vain se nöyrä palvelija, jota tarvittiin.
Tämä kaikki tapahtui niin hienovaraisesti, että en vieläkään saa kiinni tapahtumista. Todistajia ja silminnäkijöitä ei ole – siitä on pidetty huoli alusta saakka. Ne harvat ja yksittäiset kerrat, kun olen uskaltanut tuoda esille epäilyni koulutukseni hyvistä tarkoitusperistä, on minua rangaistu ylpeydestä ja sydämen kovuudesta. Olenko antanut pahuudelle vallan, haluanko ikuiseen kadotukseen? Enkö ymmärrä, miten tämä kaikki on rakkautta?? Vain hyvin paha ei sitä ymmärrä. Enhän ole paha, enhän?
Vieläkin puolustelen mielessäni äitini ja muiden elämäni aikuisten toimia. En näe henkistä väkivaltaa, vaan epäilen, että olen ymmärtänyt väärin. Olen vain niin äärettömän huono lapsi, että olen ymmärtänyt aivan pienestä saakka kaiken väärin. Tämä kaikki on ollut rakkautta! Miten en muka sitä tajua?? Miten voin syyttää äitiäni? Hänhän rakasti ja rakastaa minua valtavasti! Hän on kovasti kärsinyt eikä ole pystynyt parempaan. Miten voin syyttää häntä?? Minun täytyy laittaa itsekkäät ajatukseni pois, hylätä ne kokonaan. Jumala näkee ne ja niitä syntejä täytyy pyytää anteeksi. Muistanhan, että neljännessä käskyssä sanotaan, että kunnioita äitiäsi ja isääsi, muistanhan?!? Jumala näkee ajatukset ja tunteet, hän näkee sieluni pimeyden ja pahuuden.
Yritän irtisanoutua synnistä ja rukoilla anteeksiantoa. Silti tuntuu, että olen paha. Paha paha paha. Ja kiittämätön. Miten voin tuntea epäoikeudenmukaisuutta, kun tämähän on pelkkää rakkautta? Kiittämätön ja paha tyttö. Etkö rakasta äitiäsi ja jumalaa? Tiedätkö, mitä sellaisille tapahtuu, mihin he joutuvat? Tiedäthän?!?
Olen piilottanut minuuteni kaikilta ja kaikelta. Se on niin paha, että sitä ei voi kukaan rakastaa. Siitä vain rangaistaan ja sitä pilkataan. Se on niin häpeällinen, että sen on pakko kadota. Ja se on kadonnut. Se on kitketty pois ja se on kadonnut.
Minuus odottaa löytymistä
Annoin sille pahalle tytölle vuoron puhua, joka on yrittänyt olla kiltti ja kitkeä kiittämättömiä ajatuksiaan pois. Hävittää persoonaa ja minuuttaan ja niissä pesivää syntiä. Olen kiitollinen tuolle tytölle, joka uskalsi äskeisessä tekstissä tulla esiin. Näen pilkahduksen siitä, miksi lapsuudessani oli niin paha olla. Ja ymmärrän aavistuksen paremmin, miksi mun persoona ei ole päässyt syntymään, miksi on niin sitkeästi poissa. Myötätuntoon itseäni kohtaan en vielä pysty. En myöskään saa tuohon täysin yhteyttä, mutta nyt jo ymmärrän, että tuo tyttö on minä. Minä olen elänyt tuolla, tuossa maailmassa. Minusta on se äitini kirjoittama teksti vauvakirjassa 2-vuotiaan tytön kohdalla, että hän näkee minussa jotain pelottavaa kovuutta. Ilmeisesti tätä hän on vihkiytynyt kitkemään pois, jotta saisi minusta “kunnollisen” ja itselleen ja jumalalle mieluisan palvelijan. Ja onnistunut siinä hyvin. Siksi voin edelleen näin huonosti, siksi olen näin hukassa ja itseltäni kateissa. Jos minuus pitää piilottaa äidin lisäksi myös kaikkitietävältä jumalalta, on sen eteen täytynyt tehdä töitä paljon ja se on täytynyt kätkeä jonnekin todella kauas. Koska jumalahan näkee kaiken ja kaikkialle.
Minne olen itseni kätkenyt siten, että edes jumala ei sinne näe? Mistä minä voin löytyä? Näitä nyt pyöritän mielessäni ja taistelen sen ajatuksen kanssa, valitanko turhasta. Eikö vain pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja toeta. Hyvänen aika! Kaikkien näiden vuosien jälkeen ei nyt enää voi lapsuutta syyttää kaikesta! Haloo sinä heikko ja kelvoton ihminen!
Terapeuttini yrittää valaa muhun itsemyötätuntoa ja saada tuolle itsensä hylänneelle tytölle ymmärrystä ja oikeutta elää. Sitä taistelua käyn nyt terapiassa, jonka aloitin vuosi sitten uudelleen lähes 15 vuoden tauon jälkeen. Nyt mulla on enemmän keinoja ja voimia kuin edellisellä kerralla. Olen vahvempi, en pelkää enää samoin, vaikka toki pelkään. Pelkään lopullista romahdusta, jonka olen ansainnut ja joka tekee tästä kaikesta lopun. Mutta silti ajoittain myös sisuunnun, haluan päihittää tämän trauman, haluan toivottaa sen alimpaan helvettiin mun elämästä ja hylätä sen iäksi. Teen kaikkeni, että valo vielä voittaa.
Viimeisimmät kommentit