Katselen pimenevässä illassa bussin ikkunasta valaistuja asuntoja. Millainenhan perhe tuolla asuu? Onpa kiva lamppu. Onkohan verhojen takana kaikki hyvin? Enää en katso kateellisena, koska minulla on koti.
Pitkään asunnottomana olleena ja monet varjopuolet kokeneena olen miettinyt paljonkin mitä koti minulle merkitsee. Monet pahat asiat lapsuudesta lähtien tapahtuivat juuri kotona: väkivaltaa, turvattomuuden tunnetta ja epävarmuutta.
Kun on oma koti voi päättää ketä kutsuu sisälle. En viiden vuodenkaan jälkeen vielä ole oikein sisäistänyt sitä, että kotona ei tarvitse pelätä. Saan sisustaa miten haluan ja laittaa ruokaa mitä haluan. Voin kutsua läheisiä kylään ja olla heidän kanssaan rauhassa, elää omannäköistäni elämää. Minulla on paikka johon tulla.
Ei enää epämääräisyyttä siitä mihin postini tulee, voin jopa valita haluanko mainoksia vai en.
On helpompi ottaa vastuuta omista asioista. Haluan ehkä liiankin
pikkutarkasti,että asiat on kunnossa: laskut maksettu, koti siisti ja pidän itsestäni huolta. Kokee pienistäkin asioista kiitollisuutta, kun on kokenut myös elämän nurjanpuolen. Voi hoitaa muitakin asioita kuntoon, kun ei kaikki aika ja energia mene sen miettimiseen missä voi rauhassa yönsä viettää. Ei tarvitse hävetä elämäänsä ja itseään. Tunsin paljon syyllisyyttä, kun olin ajautunut sellaiseen elämäntilanteeseen ja jossain vaiheessa jo luovutin ja alistuin.
En enää uskonut, että saan apua. On vaikeaa, kun on mielenterveysongelmia ja traumoja,joista seuraa vahingollisia selviytymiskeinoja. Kadottaa helposti itsensä, koska joutuu olemaan vaikka mitä, että minut hyväksyttäisiin.
Asunnottomana on vaikeampi rajata omaa itseään ja elämäänsä.
Tänään minulla on mahdollisuus hoitaa itseäni ja saada apua ongelmiini.
Tulevaisuuttani ei enää leimaa toivottomuus. Pikkuhiljaa olen alkanut luottaa siihen, että asiat järjestyy. Kukaan ei vie minulta avaimia. Kukaan ei potkaise minua pihalle yöllä. Ei tarvitse lähteä karkuun väkivaltaa. Läheiseni tietää mistä minut tänään löytää.