Olisiko aika lopettaa terapia?

Nyt olen uskaltanut ajatella terapian loppumista. On vahva olo. Tänä talvena on alkanut tuntumaan, että kyvyt alkavat riittämään monenlaisissa tilanteissa. Se on hieno tunne, vastakohta sille, kun olen kynsin hampain roikkunut kiinni seuraavassa terapeutin tapaamisessa. kuin keskusteluaika olisi hengissä pysymisen edellytys. 

 terapeutti on ollut tuki ja turva

Olen saanut kompuroida ja onnistua kahden ammattitaitoisen terapeutin kanssa Kainuun Sotella. Ensin oli Anne ja nyt on Saila. Terapeutti on ollut minulle tuki ja turva silloin, kun en ole voinut luottaa edes itseeni. Onhan se ollut aivan mieletön turva mielelle, kun tietää, että siellä voi sanoa kaiken mikä mieltä painaa. Oudotkin asiat. Olen saanut puhua vaikeimmistakin muistoista, niistä, joista en ole puhunut kenellekään muulle. Olen oppinut katsomaan ajatuksiani kauempaa “onkohan asia oikeasti näin”. He ovat kuunnelleet, opettaneet ja auttaneet. Opettaneet minua myös auttamaan itseäni. Asiat eivät pakkaudu sisälleni, vaan saan purettua niitä itsenäisesti. Osaan keskustella itseni kanssa. Olen kasvanut itsenäiseksi. Nyt tuntuu, että selviän itse. Taidan ensi viikolla sanoa tämän terapeutille ääneen. Iik, jännittävää! Sanonkohan sittenkään? Toisaalta pelottavaa.

mikä on ollut nyt  erityisen hyvin?

Takaumat ovat pois. On turvallista. Kaikkialla on turvallista; kotona, töissä, ulkona, ihan joka paikassa. Olen oppinut  usein huomaamaan ahdistuksen. Pystyn miettimään miksi ja voinko tehdä jotain asialle.

Työtunnit tarpeeksi pienet per viikko. Työajat on suunniteltu järkevästi, en mene sekaisin ajankulussa ja palautumiselle jää tarpeeksi aikaa. En saa huonoa palautetta töissä. Itseluottamukseni on kasvanut.

Elämässäni ei ole ollut viime vuosina suuria kriisejä ->ei pudotusta pohjalle, josta taas kivuttava ylös ja tämä energiahan on pois traumatoipumisesta.

Taloudellinen tilanne on ollut tasainen. Ei tulokatkoja etuuksien vaihtumisen tms. vuoksi ->stressi vähäisempää.

Tavallinen nainen

Terapeuttini ovat olleet minulle todella tärkeitä. Terapeutti oli turvapaikka, huoltaja, pelastusrengas johon hukkuva tarrautuu ja olemassa juuri minua varten. Muistan muutaman kerran, kun aika on peruuntunut viime tipassa, se aiheutti aina jonkin asteisen romahduksen. Itkin tunteja aivan epätoivoisena: “Hän on minut hylännyt, en ole hänelle tärkeä.”. Nyt ajan peruuntuminen ei aiheuta mitään tunnekuohuja. Keksin muuta tekemistä.

Nyt näen terapeutin tavallisena lempeänä naisena, äitinä, vaimona, käsitöiden harrastajana, soten työntekijänä. Enemmän itseni ikäisenä kuin aiemmin. 

En ole valmis. Kukaan meistä ei taida olla ikinä valmis ja täydellinen. Meissä on aina jotain keskeneräistä ja epätäydellistä.

On hyvä, että terapia voidaan lopetella näin, minun tahdissa. Tärkeä asia turvallisuudentunteen kannalta. Hylkäämisentunne, turvattomuus tai ikävä ei ole nyt tätä kirjoittaessakaan aktivoitunut. Vähän minua pelottaa, että jos tämä onkin vain jotain harhaa pärjäämisestä ja sitten kun terapia on lopetettu niin jotenkin romahdan? No sitten soitan taas polille! Jos kohtaan vaikean paikan elämässäni, josta en omilla keinoillani nouse, tiedän nyt minne voin ottaa yhteyttä.

Traumakokemukset ja pelot on nyt käsitelty, enkä tunne enää tarvetta puhua niistä. En usko että vanhat traumat tulevat enää ikinä aktivoitumaan tässä määrin. Olen vakaampi. En ehkä vieläkään ajattele, tunne ja käyttäydy aina samoin kuin “traumaton” ihminen, mutta se on ok. Selviän ajatusteni ja käytökseni kanssa. 

Tärkeintä ehkä on , että ymmärrän itseäni, vaikka en ihan samassa hetkessä, niin edes myöhemmin. Ymmärrän mikä aktivoitui ja miksi. Oikea superkyky 😀 Näin on hyvä.