Olen jo jonkin aikaa yrittänyt päättää, mistä aiheesta kirjoittaisin ensimmäisen blogikirjoituksen. On ollut vaikeaa päättää, mutta varsinkin on ollut vaikeaa aloittaa kirjoittamista. Tiedän että taustalla on kriittisyyttä itseä ja omaa tekemistä kohtaan. Siellä takana on häpeää, näkyväksi tulemisen pelkoa, epäonnistumisen pelkoa, paljastumisen pelkoa. Että jos en ole tarpeeksi hyvä ja ”onnistu”, en kelpaa. Jos paljastan, kuinka keskeneräinen ja haavoittuva olen, en kelpaa. Ylipäätään jos olen sellainen kuin olen, en kelpaa. On pelottavaa tulla nähdyksi sellaisena kuin on.

Tällä hetkellä tuntuu, että kriittisellä suojelijalla minussa on kova tarve tulla nähdyksi minulle itselleni. Tiedän että se ei ole koko minä, se on vain osa minua. Minussa on olemassa myös myötätuntoinen puoli, joka ymmärtää, että haavoittuvuus ja keskeneräisyys ovat täysin ok, ne ovat osa ihmisyyttä. Oikeastaan ainoa mahdollisuus.

olenko turvassa?

Välillä ihmettelen sitä, mistä kaikesta ja miten helposti häpeän tunne nousee pintaan. Välillä lievemmin, välillä voimakkaammin. Häpeä on sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä tunne. Tulee mieleen jostain kuulemani ajatus: ”Häpeä syntyy hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteesta.” Molemmat voivat nostaa häpeän pintaan; se että tulen nähdyksi tai se että en tule nähdyksi. Saatan tulla nähdyksi tavalla jota en toivo tai voi tuntua että joku näkee minusta liikaa. Tai sitten tulen torjutuksi ja ohitetuksi, mikä on ydintraumani. Olen kokenut tulleeni hylätyksi ja jätetyksi aivan yksin tilanteissa, joissa apua olisin eniten kaivannut. 

Haavoittuneet osat minussa reagoivat monesti myös turvallisessa vuorovaikutuksessa; pintaan nousee vanhaa vielä kohtaamatonta traumaa. Tunteet kaipaavat tulla nähdyiksi. Joku kysyy: ”Etkö muista ettei ole turvallista tulla esiin. Ei se mitään, minä kyllä muistan”. Jotkin osat minussa eivät vielä usko turvallisen yhteyden olevan mahdollista. Häpeästä seuraa voimakkaimmillaan lamaantuminen. Yhteys kehoon katkeaa. Yhteys toiseen ihmiseen katkeaa. En ole enää yhteydessä mihinkään; haluan pois.

Olen tietoinen siitä, kuinka tällä hetkellä välttelen kahdenkeskisiä ihmissuhteita, joissa lapsuuden turvattomiin kiintymyssuhteisiin liittyvät tunteet kuten juuri häpeä, nousisivat pintaan.
Kun on haavat auki, itsensä suojeleminen onkin myös tarpeen. Kaikki ihmiset eivät ole niitä, joiden seurassa omia traumoja voisi alkaa kohtaamaan.Tarvitaan paljon turvaa ja myös ymmärrystä, jotta kipeitä haavoja voi toisen ihmisen kanssa kohdata. Onneksi minulla on turvallinen terapiasuhde, jossa tuota lamaannusreaktiotakin on voinut kohdata turvallisesti. Harjoittelu on kesken, mutta olen mennyt eteenpäin.

Kun häpeän tunne ja lamaantuminen tulevat voimakkaana päälle, koen että on todella vaikeaa pysyä läsnäolevana. Olen helposti aiemmin paennut dissosiatiiviseen tilaan, sulkenut yhteyden omiin tunteisiin ja toiseen ihmiseen. Kun on lapsuuden kiintymyssuhteisiin liittyviä haavoja, pahin traumatriggeri on toinen ihminen.

 

häpeää, lamaantumista, surua…

Olen elämäni aikana hävennyt suunnattomasti lamaannusreaktioitani. Olen hävennyt sitä että koen häpeää ja että toiset ihmiset näkevät sen. Olen hävennyt avuttomuuttani ja kyvyttömyyttäni toimia. Minulla oli nuoruudessani ajanjakso, jolloin en käytännössä kyennyt sosiaalisiin kontakteihin koulussa ja muissa sosiaalisissa tilanteissa. Häpesin sitä, että kun minuun yritettiin tutustua tai kanssani yritettiin jutella, en pystynytkään tavalliseen keskusteluun. En pystynyt katsomaan kohti enkä välttämättä juurikaan puhumaan. Kykenin ehkä juuri ja juuri vastaamaan kun kysyttiin jotain.

Lamaantuminen on ollut yksi keinoni selvitä ylivoimaisista tilanteista. Kun en ole voinut fyysisesti paeta paikalta, olen paennut tai vähintään yrittänyt paeta paikalta lamaantumalla, katkaisemalla yhteyden kehon tuntemuksiin ja dissosioimalla. Nuoruudessani tämä mahdollisti mm. hyvän keskittymisen ja pärjäämisen koulutehtävissä, vaikka sosiaaliset tilanteet olivat todella vaikeita. Pystyin myös kotona sulkemaan voimakkaat tunteet pois ja keskittymään täysin koulutehtäviin. Tiettyyn rajaan asti… Jossain vaiheessa tunteet alkoivat nousta valtoimenaan esiin hetkissä, joissa niille oli tilaa.

Olen miettinyt, pystynkö vielä jonakin päivänä turvallisiin, tasapainoisiin, tasavertaisiin, vastavuoroisiin, rakkaudellisiin ja läheisiin ihmissuhteisiin. Pystynkö päästämään toisen ihmisen lähelleni, pystynkö kohtaamaan toisen ihmisen niin että myös hän kokee turvallisena olla minun lähelläni. Jotkin elämässäni tällä hetkellä olevat ihmissuhteet tuovat toivoa, että se olisi vielä mahdollista. Kuten tämän hetkinen terapiasuhteeni. Joku viisas on sanonut, että ihminen syntyy toisen ihmisen katseessa.

Olen viime kuukausina surrut syvää ja koko elämänmittaista yksinäisyyden kokemustani. Vasta nyt turvaa alkaa olla sen verran paljon, että pystyn suremaan sitä. Vasta nyt tuntuu riittävän turvalliselta itkeä yksin ollessa omaa yksinäisyyttä. Aikaisemmin olen pääosin tarvinnut toisen ihmisen tukea itkemiseen, jotta se tuntuisi riittävän turvalliselta. Vieläkin saatan joutua sietoikkunani ulkopuolelle pitemmäksi aikaa. Vieläkin tarvitsen paljon tukea. Mutta jotain on silti isosti muuttunut.

nähdyksi tulemisen voima

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen monta viikkoa sitten. Viime viikolla osallistuin Traumamatka-leirille, jolla sain kokea yhteyttä vertaisten kanssa. Siellä saimme kukin tulla näkyviksi itselle sopivalla tavalla ja sopivassa määrin, haavoittuvina, keskeneräisinä, sellaisina kuin sillä hetkellä olimme. Leirillä puhuttiin myös häpeästä. Sain myös kannustusta yhteisistä keskusteluista siihen, että kirjoituksia voi julkaista matalalla kynnyksellä. Ehkä nyt onkin sopiva ajankohta julkaista tämä teksti. Ehkä on myös hyvä, että tämä teksti on vain alku jollekin, ei täydellinen kuvaus jostakin, ei suoritus jota tarvitsisi arvioida.

Uskon että loppujen lopuksi uskallus olla aito ja haavoittuvainen avaa yhteyttä sekä itseen että toisiin ihmisiin. Ehkä sinäkin, joka luet tätä kirjoitusta, kamppailet tällä hetkellä samankaltaisten teemojen äärellä ja pelkäät mutta salaa kaipaat että joku näkisi sinut piilossasi. Lopuksi tulee vielä mieleen ajatus, jonka haluan jakaa: ”Kun rakkaus saapuu niin häpeä väistyy.”