Murtauduin ulos mielisairaalakierteestäni ja pimeimmästä traumatunnelista 10 vuoden totaalisen elämättömyyden, olemattomuuden, kasviksi lääkitsemisen, itsetuhon ja -vihan jälkeen. Matka ei olisi ollut niin järjettömän pitkä, kipeä ja tuhoisa, jos olisin alun perin halunnut selvitä. Jos olisin halunnut eheytyä ja toipua. En halunnut, koska olin paha.

riivattu

Pahuuden kokemuksen kanssa eläminen on trauma-asioista minulle vaikein. Ikään kuin pahuuden mustin ydin olisi syöpynyt syvälle minuun. Identiteettini mukaan kaikki, mihin kosken, myrkyttyy ja muuttuu tuhkaksi. On siis turha yrittää elää normaalia elämää, koska perkeleellinen pahuus, itse PAHA, asuu sydämessäni, ruumiissani, mielessäni. Olen jopa joskus kuvitellut olevani demoni tai ainakin sellaisen riivaama.

Tämä äärimmäisen syvä, kaiken hyvän estävä, elämän ja kehittymisen pysäyttävä kokemus totaalisesta pahuudesta syntyi kasvuvuosieni aikana. Trauman sitten aktivoiduttua nuorella aikuisiällä jouduin ilkeään oravanpyörään. Mikään toipuminen ei ollut mahdollista, koska en kyennyt näkemään tai hyväksymään, mistä tuskani syntyi. Ajattelin oikeasti, että syy kaikkeen masennukseeni ja hirvittävään hätääni oli oma pahuuteni. Mitä huonommin voin, sitä enemmän satutin läheisiäni itsetuhoisella käytökselläni, mikä taas lisäsi kokemustani arvottomuudestani. 
Traumasta ei voi toipua, jos ei halua toipua. Moni traumatisoitunut ei halua, koska pitää itseään niin totaalisen arvottomana ihmisenä. Elinkelvottomana. Trauma tekee peilikuvasta hirviön. Rikkirevitty, kivun halkaisema ja sokaistama lapsi näkee peilissä kasvojensa sijasta helvetin lieskat ja mustat, tyhjät silmät. 

Traumasta ei voi toipua, jos ei halua toipua. Moni traumatisoitunut ei halua, koska pitää itseään niin totaalisen arvottomana ihmisenä. 

halveksittu

Minussa ei mielestäni ollut mitään hyvää, kaunista tai rakastettavaa. EI MITÄÄN. Läheiseni yrittivät lohduttaa minua, mutta kun minun kerrottiin olevan kiltti ja hyväsydäminen ihminen, joka ei vahingoittaisi kärpästäkään, ajattelin vain ”kunpa tietäisitte”. Traumojeni seurauksena minussa tosiaan myös oli valtavasti vihaa, katkeruutta ja kostonhimoa. Paha ihminen, mikäpä muu. Sellainen, jonka ei pitäisi olla, elää ja hengittää.

Valitettavasti myös hoitokokemukset onnistuivat lisäämään kuvaani itsestäni arvottomana hylkiönä. Psykiatrien ja hoitajien julmat kommentit upposivat syvälle sydämeen. Sain kuulla, että olisi lopulta ihan sama, onnistuisinko tappamaan itseni, minua ei enää edes yritettäisi auttaa. Eräs hoitaja muistutti, että itsemurhan tekijät päätyisivät helvettiin. Minua kutsuttiin toivottomaksi tapaukseksi, yhteiskunnan taakaksi. Psykiatrian psykoottinen perusluonne paljastui pahemman kerran.

Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka paljon olen itseäni vihannut ja halveksinut. Kuinka kiihkeästi olen halunnut kuolla, tuhota itsestäni kaiken. Kuinka täydellisen kelvottomana olen itseäni pitänyt. Kirjoitin päiväkirjaani olevani pahempi kuin Hitler, pahempi kuin Lucifer. Minä, joka todellisuudessa vain makasin mielisairaalan sängyssä, vapisin ja pelkäsin kuin nurkkaan ahdistettu saaliseläin, kuin meren yllä voimat siivistään menettänyt lintu, jonka sydän halkeaa tuskasta.

rakastettu

Toipuminen alkaa sinä päivänä, kun tajuaa, ettei ole syvimmältä olemukseltaan paha. Että ehkä kantaa pahantekijään samastuvia osia ja varmasti kantaa vihaa, oikeutettuakin. Mutta että silti on rakastamisen, elämisen arvoinen ihminen. Että kykenee sekä hyviin että pahoihin tekoihin, mutta ei ole juuriltaan, soluiltaan paha.

Toipuminen alkaa, kun kääntää kasvonsa valoon, kun astuu ulos itsevihan mustasta merestä, maan alla tulenpunaisena hohkavasta kivun ahjosta. Kun lakkaa teeskentelemästä ihmistä, kun lakkaa valehtelemasta. Havahtuu inhimilliseen epätäydellisyyteensä. Rakastuu epätäydellisyyteensä. Antaa rakkauden sulattaa jäiset jäsenet.

Vielä minä kerron enemmän matkastani vihasta vapauteen.

KIRJOITTANUT EDITH