Mietin, ovatkohan muut ihmiset erilaisia vai samanlaisia tultuaan kotiin illanvietoista? Riisuvatko he naamion kasvoiltaan ja asettavat sen naulakkoon odottamaan huomista? Sellainen minä olen ollut: yksin metsäpolulla olen tuntenut itseni minäksi, ja yhdenkin ihmisen tultua vastaan polulla, olen heti piiloutunut roolin ja häpeän taakse. Joskus olen kirjaimellisesti juossut ihmisiä pakoon.  

Olen oppinut vitsailemaan silloinkin, kun olen syvässä dissosiaatiossa. Olen vain hymyillyt, kun traumamuistot puskevat mieleeni valtavalla voimalla.  en ollut lapsuuden kodissani oma itseni, elinhän jatkuvassa pelossa. Vastasin kodin ilmapiiriin raivolla, toisinaan sulkeutumalla ja toisinaan miellyttämällä. Mahdollisia reaktiota oli useita, ja ne vaihtelivat oikeastaan tahdostani riippumatta. Oikealle, aidolle minulle ei ollut tilaa. Jossain vaiheessa menetin kykyni olla luonnollisesti kavereideni luona, kaupungilla, koulussa, sukulaisilla tai uimahallin kahviossa, kaikkialla missä oli muita ihmisiä. Jossain kohdassa, varmaan hyvinkin pitkä aika sitten, kadotin itseni sekä hukkasin  omat tarpeeni  Kai siksi minusta tuli jo varhain yksinäisyyteen helposti turvautuva ja erakkomainenkin.  

Uusia alkuja?

Elän jännittävää ja omalla tavallaan kammottavaa aikaa. Myötäilemään, miellyttämään ja mukautumaan tottuneen valheellisen minän alta alkaa paljastumaan otus, jonka kadotin pitkä aika sitten. Ehkäpä joku voisi kutsua häntä sisäiseksi lapseksi tai todelliseksi minäksi. Enkä minä pysty enää sivuuttamaan sen viestejä, tarpeita ja toiveita. Jos hymyilen ja vitsailen, kun se haluaa olla ahdistunut ja saada tukea, tunnen sen pian nahoissani huutavana kipuna. En voi jäädä paikkoihin, joissa minun ei ole hyvä olla. En voi sanoa enää asioita, joita en tarkoita. En voi nyt olla lähellä äitiäni, koska kivulla ei ole enää paikkaa mihin mennä, olen liian paljon oma itseni, olen liikaa kivussa ja muistoissani kiinni.  

Tämä kaikki kuulostanee hyvältä, kunnes herää kysymys, mitä teen niillä palasilla, joista elämäni on tähän saakka koostunut? Kaksi vuosikymmentä olen punonut epäaitoa elämää; tutustunut ihmisiin valheellisella persoonallisuudellani, tehnyt asioita suuresta kivusta, dissosiaatiosta ja pelosta käsin. Siitä ei voi muodostua paljoakaan aitoa elämää. On tässäkin muutamia poikkeuksia: elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa olen pystynyt olemaan vapaammin. He ovat yleensä yhtä rikkinäisiä ihmisiä kuin minä. Muita varten olen asettanut naamion kasvoilleni, esittänyt roolia, sellaista roolia, jonka olen odottanut heidän haluavan nähdä.  

Vaihtoehtoja lienee kaksi. Joko etääntyä suunnilleen kaikista ihmisistä, keitä tällä hetkellä tunnen tai omassa aikataulussani yrittää tutustuttaa heidät minuun sellaisena kuin oikeasti olen. Tästä päästäänkin seuraavaan ongelmaan: Minua pelottaa esitellä ihmisille sellaisena kuin olen. Olen nyt tehnyt sen ehkä ensimmäistä kertaa kumppanini kanssa, ja sitä ennen terapeuttien kanssa. Parisuhde on tuonut eteeni valtavan kontrastin tämän ja muiden ihmissuhteitteni välille. Nyt vasta huomaan niin selkeästi, etten ole oikeastaan koskaan aikuisuudessani elänyt aidosti omana itsenäni suhteessa muihin ihmisiin.  

 

Tässä minä olen – ota tai jätä

Minä tiedän, mitä olen juuri nyt, ja sen enempää en voi koskaan olla. En koskaan saa tietää, mitä olisin ilman traumojani. Tänään olen herkkä, ailahteleva ja huumorintajuinen. Minulla on vahva oikeudentaju, minä kuormitun helposti, minä rakastan luontoa ja eläimiä, herkistyn usein ja herkästi. Uskallan varovaisesti myös todeta kaipaavani lähelleni muita, herkkiä, avaria ja pohtivaisia ihmisiä.  Tiedän, että vietän mieluummin yksin aikaani, kuin esitän enää sekuntiakaan mitään muuta. On aika yrittää olla minä; rehellisesti ja aidosti. Kerään rohkeutta seuraavaa askeltani  varten; miten saisin raotettua naamiotani ja antaa hyville ihmisille mahdollisuuden tutustua minuun?